30.9.2009

KÄVELY 29.09.09

Palaan Vierumäeltä illalla, väsyneenä. Tänäänkään ei varmasti lähtisi ulos tuntikausiksi kävelemään, jos ei olisi tämä projekti pakottamassa. Hyvä, että on syy lähteä, vaikka älyttöminä kellonaikoina - tosin valokuvistani ei kohta enää saa mitään tolkkua, kun olen aina liikkeellä pimeässä.

Tämä kävelyproggis on osoittanut hyvin konkreettisesti, miten hankalaa on ylläpitää kuntoilutottumuksiaan tai edes arkiliikuntaa, kun (työ)matkustaa paljon. Muutama vuosi sitten lihoin alle kahdessa kuukaudessa kymmenen kiloa - ja kyseisenä ajanjaksona tein yli kymmenen koti- tai ulkomaanmatkaa. Nyt tiedän, miksi painoa tuli silloin niin nopeasti. Silloin minulta todellakin katosi käytännössä joka päivä kaikki arkiliikunta, eikä tunneillakaan joko ehtinyt tai matkustusväsymyksen takia jaksanut säännöllisesti käydä.

Tänään Suomeen satoi ensilumi - joskaan ei vielä näin etelään. Vuokatissa asti oli kuitenkin kuulemma ollut lunta 10 senttiä. Tänä iltana kävelyni aikana myös Joensuussa tulee niin kylmä, että kosteat pinnat, kuten laiturit, kuuraantuvat.

Kävelen pimeässä jälleen Pyhäselän rantaan. Tähdet näkyvät, samoin kaukaiset valot joen ja järven toisella puolen. Hiljaista, kylmenevää. Kaunista.

KÄVELY 28.09.09

Vierumäen Urheiluopistolla, Teatterijohtaja-koulutuksessa. Olen melko sekaisin, sillä edellisenä yönä en saanut nukutuksi yhtään. Pääsen liikkeelle jälleen vasta pimeän aikaan, kun muut viettävät iltaa saunoen ja virvokkeita nautiskellen. Vaan minä se kierrän ympäri suomalaista harjumetsää. Sataakin. Vähän ennen kuin kävelyaika tulee täyteen, saan puhelun toiselta kurssilaiselta, Saschalta. He olivat yht'äkkiä huolestuneet, kun minua ei näkynyt. Söpöä.

Vierumäki on visiitin arvoinen paikka. Valitettavasti siellä voi myös saada hyvän kokonaiskuvan suomalaisesta rakentamisesta viime vuosikymmeninä. Opiston ensimmäinen rakennus on kaunis funkkistötterö (kuten arkkitehdeillä on tapana sanoa). Se myös sijoittuu maastoon aivan satumaisen hienosti. Kaikki sen jälkeen rakennettu on esteettisesti enemmän tai vähemmän huh-huh -tasoa... Kaiken maailman tönöä on ripoteltu pitkin metsää, voi hyvänen aika... Ei voi kuin toivoa, että jonakin päivänä hyvin tämä kauhea kansallinen välinpitämättömyys rakennetun ympäristön esteettistä arvoa kohtaan katoaa. Vaikka se ei varmaan ihan helpolla, eikä ihan itsestään, katoa. Money talks - mitään muuta selitystä tälle ilmiölle ei voi olla.

Mutta - ilman toivoa ei ole elämää. Paremmat ajat ovat varmasti edessä tässäkin mielessä, ei rumuus tai välinpitämättömyys voi hallita forever. Siiheksi - onneksi täällä on sentään pimeää puolet vuodesta.

27.9.2009

KÄVELY 25.09.09

Edelleen Anti-festivaaleilla. On aivan järkyttävän hienoa, miten paikkasidonnainen taide voi mullistaa sen ympäristön, missä teokset ovat esillä.

Kuopiossa, riittävän pienessä kaupungissa jotta festivaalin huomioarvo on suhteellisen suuri, näkee hyvin, miten ko. taide vaikuttaa
a) siihen sosiaaliseen ympäristöön, jossa teokset ovat esillä
Huomattavan moni kuopiolainen myhäili jo valmiiksi, kun lähestyi milloin mitäkin "outoa" teosta, vaikka ei edes pysähtyisi katsomaan sitä. Ajattelin, että valmiiksi hyväksyvän asenteen täytyy johtua siitä, että ihmisistä on kiva, kun julkisissa tiloissa on "kerrankin jotain toimintaa", vaikka ei ehkä itse lähtisikään kävelemään valtava nuoli hatussa tuulen suuntaan - keskellä toria, ihmisjoukkoa ja päivää - kuten eräässäkin teoksessa yleisöllä oli mahdollisuus tehdä. Luulen myös, että ihmiset ovat ilahtuneita siitä, kun se "kerrankin järjestettävä toiminta" on luonteeltaan epäkaupallista ja vaaratonta. Useinhan action suomalaisissa julkisissa tiloissa on nimenomaan joko kaupallista tai sitä klassista, kännäämiseen liittyvää - siis vaarallista.

b) katsojan katsomissuhteeseen
Toisaalta paikkasidonnaiset teokset muuttavat välittömästi sen, miten itse katsoo kaupunkimaisemaa ja muita kulkijoita. Kaikesta, mihin silmä kiinnittyy, tulee teatteria. Ihmisillä on roolivaatteet päällä. Todellakin, onpa kaikki höhlää! Istuvatpa nuo kolme mummoa hienosti tuossa penkillä pajatsoa vastapäätä - onkohan se jokin esitys? Uskallan ja en uskalla töllöttää todellisuutta suoraan, katsoa mummoja vähän liian pitkään. Mitenköhän performanssi jatkuisi, jos menisin sanomaan jotakin? Lisäksi huomaan voimakkaan muutoksen omassa käyttäytymisessäni. Kulkiessani kaupungilla kuulokkeet päässä, kuuntelukävelyteoksen osanottajana, koetan näyttää mahdollisimman viattomalta. Haluan, että ohikulkijat eivät tunnista minua festivaalivieraaksi - että pystyn sekä katsomaan kaupunkia esityksenä ETTÄ salaamaan katsojan roolini.

Ihmeellistä. Pystyisipä säilyttämään tämän katseen. Se on marsilaisen katse, ihmettelevä, outoja asioita toisiinsa yhdistelevä. Polvenkorkuisena rakastin salapoliisileikkejä. Nyt olen jälleen se kymmenvuotias tulkitsemassa kaupungin salaisia viestejä.

Ihan hyvä, että minulla ei ole kahta päivää enempää aikaa tälle leikille, siihenhän voisi hurahtaa, pahasti.

KÄVELY 24.09.09

Tänään olen liikkeellä uusissa merkeissä, kävelytaide-esitysten yleisönä. Olen nimittäin Kuopion Anti-festivaaleilla, joissa tämänkertainen teema on nimenomaan kävely. Mahtavaa.

Olen liikkeellä äänimaisematutkija-Nooran kanssa. Monta kertaa eri teoksiin tutustuessamme sekä eri paikoilta toisiin siirtyessämme kuljemme eri ihmisten kanssa. Lähes pääsääntöisesti tulee juteltua ihmisten kanssa - kävelytaiteen seuraajajoukko näyttää hyvin nopeasti muodostuvan eräänlaiseksi yhteisöksi, vähän samaan tapaan kuin järjestetyillä retkillä tai vaelluksilla ihmiset ryhmääntyvät nopeasti. Sekin on mahtavaa.

Kävelytaideteosten kokeminen on erilaista kävelyä kuin tyypillinen päiväannokseni. Se on eri tavalla havainnoivaa, ja, kuten sanottu, melko sosiaalista toimintaa. Maileja tulee mittariin jonkin verran, ja usein joku muu määrittelee askelten ripeyden.

Kivaa. Ja hyviä esityksiäkin oli. Teatterilehteen kirjoittamani artikkeli Anti-festarin annista ja kävelytaiteesta löytyy (joskaan ei vielä tänään) artikkeli-sivuiltani (linkki pääsivun oikeassa sivupalkissa).

Taiteen parissa, vieraiden kanssa höpötellen, kävellen - mikä olisi mahtavampi tapa viettää syyskuinen päivä?

KÄVELY 22.09.09

Tänään pääsen työpöydästäni eroon vasta klo 20. Sain Möhkön yksinäisen kuvakäsikirjoituksen ensimmäisen version valmiiksi - nyt voin pitää kirjoitustaukoa muutamia päiviä ja laittaa tekstin jakoon muille työryhmän jäsenille. Käsiksen ekan version valmistuminen on yleensä juhlava etappi, mutta tänä iltana olen lähinnä surumielinen. Olen liiaksi kiinni aiheessa; Jatkosodan viime vaiheissa, sotarikollisten teloituksissa - siinä tunnelmassa mitä kuvittelen eturintamalla loppukesästä 1944 vallinneen.

Lähtiessäni kävelemään pimenevään kaupunkiin tunnen siis väsymystä, murhetta, lapsenkaltaista pelkoakin. Ajattelen, miten kovaa elämä oli sota-aikana, tunnen oloni tyhjäksi ja syylliseksikin koska elän verrattain helppoa aikaa, olen hyväosainen (tosin meidän kaikkien nykyajan suomalaisten kannattanee koputtaa puuta, koska tietenkin ajat voivat muuttua). Pelkään nurkkien takaa kuuluvia ripsahduksia. Tänään en ole erityisen reipas, en.

Mutta jälleen liikkuminen poistaa pahat ajatukset mielestä. Noin tunnin päästä huomaan virkistyväni, olevani valmis kelaamaan muita asioita kuin Pietikäisen teloitusta elokuussa 1944. Soitan miehelleni ja juttelen hänen kanssaan, kävellessäni, toisen tunnin. Puhumme sotajutut halki, sitten arkiasiat.

On se vaan niin hienoa, niin mukavaa, olla olemassa, elää ilman oikeasti pelottavia asioita.

22.9.2009

KÄVELY 21.09.09

Olen aina ajatellut, että pidempään kävellessä aivot alkavat aina väistämättä tuottaa jotakin uutta ajattelua. No niin, olen nyt osoittanut itse itselleni, että näin ei kaikissa tapauksissa ole.

Näköjään tällainen pidempi ajanjakso, jolloin liikkuu paljon joka päivä, on rankka, vaikka ei pyrkisikään mitattaviin tuloksiin kunnon tai rasvaprosentin suhteen. Olen nyt noin kuukauden verran kävellyt arkisin päivittäin 4 h + tehnyt viikonloppuvaelluksia Kävelyn taide -projektin tiimoilla + käynyt pilates/jooga/tanssitunneilla kolme kertaa viikossa + olen siunattussa tilassa: Lopputulos - huomaan, että alan vähän väsyä...
Toisaalta, kiitos päivittäisen ulkoilun, olen viime aikoina nukkunut ihan hyvin. Kelvollisen levon eteen tekee kyllä melkein mitä tahansa: unettomuus on kauhea sairaus. Trust me.

Joten, tänään huomaan, että enpä tosiaankaan ajattele kävellessäni muuta kuin ajan kulumista. Käyhän tämä näinkin: henkinen nollausharjoitus? Ehkä se on työn eli sota-aiheisen käsikirjoituksen kirjoittamisen vastapainoksi ihan jees... tai ajattelenhan minä, eihän kukaan voi olla ajattelematta... mutta ajatukset soljuvat pään läpi nopeaan tahtiin... kaunis valo.... hienon värinen vesi... Himmailen, kuljen hitaasti, roikun rautatiesillalla ja otan valokuvia. Tänään on hieno kuvaussää.

Vaikka olen aina ollut kova kävelemään, en aikaisemmin muista kärsineeni asfaltin kipeyttämistä jaloista. Jalkapohja tuntuu aralta, polven takana jokin pieni lihas taitaa olla tulehtumaan päin. Pyrin kävelemään muualla kuin asfaltilla, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Joudun ehkä vielä ostamaan uudet lenkkarit ennen kuin tämä projekti on ohi.

Tällainen päivä: nyt ei syntynyt suurta filosofiaa, eikä edes perusangstia. En näe muuta kuin värit ja valot. Hyvä päivä.

19.9.2009

KÄVELY 18.09.09

Tänään paleltaa sormia ensi kerran näillä kävelyillä. Auringon laskettua on jo niin pimeä, että pitäisi käyttää heijastinta. Vaikka lehdet ovat edelleen pääasiassa puissa sekä vihreitä ja ilmat ihania, se on jälleen kerran tulossa. Minä olen niitä, jotka millään eivät haluaisi luopua kesästä. Ensi viikolla on syyspäivän tasaus - sitten alkaa pimeä jakso vuodessa - joka monelle on pimeä jakso myös henkisesti, varsinkin Etelän jatkuvassa harmaassa sateessa. Säiden puolesta onkin parempi asua täällä pohjoisemmassa. Ja onneksi minulla on meneillään tämä kävelyprojekti, syy ulkoilla joka päivä. Pikkuhiljaa täytyy alkaa siirtää kävelemisajankohtaa varhaisemmaksi, valoisaan aikaan, niin että ei vietä koko päivää loisteputkien alla.

Itse asiassa on hirveän kiva katsoa, millainen syksy tästä tulee. Kävelyprojektin avulla tulee automaattisesti tarkasteltua maailmaa paljon enemmän - oltua maailman kanssa tekemisissä. Odotettavissa siis hieno syksy - tulee millaiset kelit tai pimeys tahansa.

18.9.2009

KÄVELY 17.09.09

Kävelen jälleen lähiössä, pimeällä.

Tekeillä olevan käsikirjoitukseni Möhkön yksinäinen asiat pyörivät mielessä. Tänään, vihdoinkin, löysin päähenkilöni (todellinen henkilö) kantakortin Kansallisarkiston Aarre-tietokannasta - se on maanpuolustuslaitoksen www-arkisto johon on kirjattu 1939-1945 menehtyneet. Aikaisemmin olin siinä käsityksessä, että teloitettuja ei olisi merkitty rekisteriin, mutta kävikin ilmi, että minulla oli eri päivämäärä päähenkilöni teloitukselle (Heikki Ylikankaan kirjasta Romahtaako rintama?) kuin mitä arkiston tietokannassa.
Oli ihmeellinen hetki lopulta löytää hänet.

Nyt tiedän, että päähenkilöni koko nimi on Juho Viljam Pietikäinen. Teloitushetkellä hän oli 34-vuotias, kotoisin Petsamosta, arvoltaan sotamies, ammatiltaan kaivosmies, naimaton. Kävellessäni mietin tätä tuntematonta mutta elämääni ilmestynyttä vainajaa, ja surin häntä. Ikävä loppu oletettavasti pitkälle sotimiselle. Ei tullut Pietikäisen pojasta sankarivainajaa, vaikka tulikin tapetuksi. Toisaalta - ehkä hänelle itselleen asiassa ei ole oleellista eroa... Miksiköhän hänet tuomittiin ja teloitettiin? En ole löytänyt kuolinsyypöytäkirjaa - käsikirjoitusta varten olen kuvitellut hänen rikoksensa laadun... ehkä niin on parempi, ehkä Juho Viljam ansaitsee yksityisyytensä.

Askeleni vievät todella pitkästä Hukanhaudalle, lähiöön josta vuokrasimme väliaikaisen asunnon muutettuamme Joensuuhun 4 vuotta sitten, etsiessämme omaa asuntoa. Vanhan talomme pihalla muistin elävästi tuon muutaman kuukauden jakson - lähes kaikki on ehtinyt muuttua tässä välissä, vaikka aikaa on kulunut suhteellisen vähän... tulin aivan murheelliseksi. Silloin meillä oli pieni ihana kissa, Paju. Se katosi eräänä yönä. Etsimme kissaa viikkotolkulla, naapurin lapset auttoivat, kuin myös eräs huolestunut, ehkä vähän dementoitumaan päin oleva mummo. Mutta Paju ei koskaan palannut kotiin. Minä tunsin tappaneeni elukan, kun olin päästänyt sen yöksi ulos kuljeskelemaan.

Niin paljon tyhmiä menetyksiä, maailma täynnä.

17.9.2009

KÄVELY 16.09.09

Käveleminen illalla pimenevällä asuinalueella on rauhoittavaa. On hiljaista, edelleen lämmintä, puut vihreitä. Ja yht'äkkiä huomaat näkeväsi tähdet, pitkästä aikaa. Tunnistat taivaalta Otavan ja Seulaset, aivan kuin lapsena. Kun kävelytti koiraa iltaisin, käveli kotilähiön metsiköissä ja kaduilla sen kanssa, haaveili jostakin, mistä ei mitään vielä tiennyt.

Pimenevä, syksyinen lähiö voi olla romanttinen ja nostalginen miljöö. Ainakin tähtien alla.

16.9.2009

KÄVELY 15.09.09

Luovuuden ja liikkumisen välillä on yhteys. Sen huomaa jo näillä minun retkilläni: vasta jonkin aikaa käveltyäni alan ajatella jotakin uutta, keksiä. Eilenkin mieleni jauhoi niitä samoja aiheita, mitä aina, ensimmäiset pari tuntia. Vasta kolmannella kävelytunnilla kela herpaantui, hellitti - ja mieleen tuli kaikenlaisia hyviä ideoita ja jopa valmiita lauseita tällä hetkellä työstämääni käsikirjoitusta varten (Möhkön yksinäinen, paikkasidonnainen, kännykällä tai iPodilla vastaanotettava vaellusnäytelmä jota valmistelen Ilomantsin Möhkön ruukille ensi kesäksi).

Kävelemälläkin pääsee itsensä yli - välttämättä ei tarvitse juosta ultramaratonia päästäkseen seuraavalle levelille, tai punnertaa veri roiskuen. Mutta aikaa se kyllä vie. Ehkäpä kävelymetodilla kasvaa myös kärsivällisyys.

Päivä päivältä ymmärrän vähemmän tätä nykyistä elämänmuotoa, jossa ammattiin katsomatta ihmiset istuvat pöydän takana, ruudun ääressä, kaiket päivät. Myös me ns. luovien alojen toimijat. Kuinka liikkumaton keho voi tuottaa mitään uutta ajattelua?

15.9.2009

KÄVELY 14.09.09

Jos minä vastaisin Joensuun matkailumarkkinoinnista, keskittyisin karjalanpiirakoiden ja toritunnelman sijasta korostamaan kaupungin kaksinaisuutta: virallisen ja melko tavanomaisen kaupunkikeskustan lisäksi Joensuulla on toiset, kätketyt, uniikit - mutta katoavat - kasvot.

Kaupunkihan on nimensä mukaisesti rakennettu joen suulle (aika luovaa nimeämistä, vai mitä) - mutta tänä päivänä vain joen toinen ranta keskustan kohdalla on rakennettu. Aikanaan sitä vastapäätä toisella rannalla sijaitsi Penttilän saha - mutta jo jonkin aikaa tyhjillään ollut valtava tehdasalue paloi 1996. Palon jälkeen Penttilästä tuli jättömaata - jokaisen stalkerin, pultsarin ja skeittailijan unelmaseutua. Alueelta löytyy niin alkoholistiporukoiden sohva-nuotio -yhdistelmäkeitaita kuin hemmetin hienoja graffitejakin.

Koska Pielisjoki on Joensuun keskustan kohdalla suhteellisen kapea, toiselta rannalta näkee hyvin toiselle. Penttilän puolelta on aivan mieletöntä katsella vastarannan siistejä puistoalueita, koiranulkoiluttajia, kakaroita juomassa viinaa kirkon takana - samalla kun itse seisoo lepikossa jonkin haisevan jätekasan päällä ei-kenenkään-maalla. Ehkä sitä silloin ja siinä tuntee olevansa edes vähän vapaa, hetkellisesti.

Penttilä rakennetaan tulevina vuosikymmeninä kokonaan täyteen, sinne nousee valtava uusi asuinalue. Penttilänrannasta - asuinalueen nimi - tulee varmasti hieno ja viehättävä, ei siinä mitään... Mutta samalla tämä kontrastiin perustuva upea epäpaikka katoaa. Se on sääli.

Penttilästä sellaisena kuin se on nyt pitäisi tiedottaa valtakunnallisesti ja markkinoida kaupungin ykkösturismikohteena ennen kuin on liian myöhäistä: Kaikki maailman stalkerit, yhtykää, tulkaa Joensuuhun kokemaan tavanomaisen salattu luonto!

14.9.2009

KÄVELY 10.09.09

Työmatkalla on hankala järjestää aikaa kävelyille, siis irrottaa päivästä kokonaista neljä tuntia. Arkena, kotona, ylimääräisten tuntien käyttäminen kävelemiseen on pelkkä oman ajankäytön organisointikysymys - ei helppoa, mutta mahdollista. Turistimatkoilla tietysti kävelee koko ajan, sillä silloinhan kaikki päivät ovat tyhjää täynnä. Mutta työmatkat ovat yleensä pullollaan ohjelmaa ja aikataulukin on toisten organisoima. Nytkin aamusta iltaan esityksiä ja palavereja, lounaita ja tapaamisia. Tosi kivaa, mutta helvetti, haluan myös ottaa oman aikani ja kävellä.

Huomaan, että ajantajuni jotenkin katoaa. On vaikea laskea, kauanko olen milloinkin kävellyt - arvioin ajan helposti yläkanttiin - tunnen oloni kuumeiseksi, vai onko se vain kuuma päivä... Missä olinkaan? Ja miksi?

10.9.2009

KÄVELY 9.09.09

Kuulin, että tarttolaiset pitävät kaupunkiaan innovatiivisena, luovana, suvaitsevaisena - hyvänä kaupunkina floridalaisin mittarein mitattuna. Näin turistin näkökulmasta tämä pieni - 100 000 asukasta - kaupunki vaikuttaakin aivan oivalta - kaikki on lähellä, kaduilla on turvallinen olo, pyöräilijöitä ja nuoria opiskelijoita paljon, ihmiset vaikuttavat avoimilta ja ystävällisiltä. Kaupungin yleisilmapiiri tuntuu sivistyneeltä - mutta toisaalta, täällähän on ollut yliopisto vuodesta 1632 - se on vanhempi kuin Turun yliopisto, silloisen Ruotsin toinen yliopisto (perustettu Upsalan jälkeen, ennen Turkua). Joten varmaankin tämä monisataavuotinen akateeminen perinne tuntuu myös fiiliksenä.

En yhtään ihmettele, että monet suomalaisetkin ovat ostaneet taloja täältä ja kunnostaneet niitä. Pirun hienoja vanhoja taloja ihanine puutarhoineen on vaikka kuinka paljon. Kukapa ei rakastaisi tällaista miljöötä? Kissat juoksevat kaduilla, vaikka ollaan keskustan tuntumassa, on paljon puistoja, eikä missään tule sellaista tuntumaa, että täällä asuu vain rikkaita. Ihmiset myös tuntevat tai ainakin tunnistavat toisensa. Hymähdän eräälle mieshenkilölle, jonka näen teatterifestivaalin katsomossa useampaan otteeseen; "siinäpä vasta taiteilijan näköinen herra" - ja saan heti kuulla - hyvin nuorilta naisilta, kunnioittavaan sävyyn - että se on Jury Lotmanin poika Mihail. Täällä on siis oma yhteisönsä, aika boheemi, joka pyörii kulttuuritapahtumissa ja jonka kaikki tuntevat ja joista ollaan ylpeitä niin kuin meillä... urheilijoista? En nimittäin usko, että ne tytöt opiskelivat semiotiikkaa.
Yleensä floridalaiset vetovoimakriteerit yhdistetään suuriin kaupunkeihin - nehän vetävät väkeä kuin pipoa ympäri maailman, elämme valtavaa kaupungistumisen kautta. Itsekin haaveilen vielä oikein todella isossa kaupungissa asumisesta - olen asunut Pietarissa, ja olen asunut 1200 ihmisen Suomusjärvellä - molemmissa viihtynyt - mutta Pietarissa paremmin. Suurkaupunki on mahtava eliö, kun se sykkii ympärillä... mutta ehkä, pidemmän päälle, hyvän elämän edellytykset löytyvät näistä pienistä kaupungeista. Jotka kuitenkin ovat kaupunkeja vaikkapa kulttuuri- ja vapaa-ajan tarjonnaltaan. Tartossakin on valtiollinen teatteri, baletti ja sinfoniaorkesteri, jotka kuulemani mukaan eivät esiinny tyhjille saleille. On tärkeää, että kaupunki on kaupunki, ei pelkkä taajama marketin kupeessa - tämähän on se vaarallinen tie, johon Suomessa saatetaan joutua, nyt kun "kaikki" valuu Etelään.

Mene ja tiedä. Hyvin usein - käytännössä aina - kun olen matkoilla jossakin vanhassa eurooppalaisessa kaupungissa haluan myös asua siellä. Kai se on jokin neuroosi, pois-Suomesta -neuroosi. En varmasti viihtyisi täälläkään loputtomasti. Mutta silti, aikamme tauti tai ei - lienee hyvä pohtia, missä sitä viihtyy, minkälaisen ympäristön kokee omakseen.

Tänään, Tarton kunniaksi, liputan siis pienille kaupugeille, joilla on oikean kaupungin infra ja fiilis.

9.9.2009

KÄVELY 8.09.09

Joistakin kaupungeista on vaikea ottaa huonoa kuvaa.
Tartto.

KÄVELY 4.09.09

Perjantai-iltainen kävely kaupungilla ja sen reunustoilla saa orastavan keski-ikäisen hämmentymään: noinko nuorina me suomalaiset alamme juoda viinaa? Maitonaaman näköistä joukkoa tulee vastaan laumoittain, kaikki enemmän tai vähemmän tanakasti lärvit. Vanhemmat, tiedättekös mitä piltit siellä Ilosaaressa puuhaavat?

4.9.2009

KÄVELY 3.09.09

Minulle Pyhäselän seudut edustavat hienointa Joensuuta. En tiedä, mistä järven nimi juontaa juurensa... mutta kyllä se jollakin tasolla on aivan oikea sana kyseiselle vesistölle.

Näitä rantoja, noin neljän kilometrin päässä keskustasta, junaradan ja järven välissä - jotka aikaisemmin ovat olleet lähinnä kesämökkikäytössä - kaavoitetaan nyt asuinalueiksi. Kliseinen (vaikka ehkä ihan aito) suomalainen unelma on talo järven rannalla kaupungin keskustassa - tässä ollaan jo aika lähellä ko. unelman toteutumista.

Täytyy vain toivoa, että selän pyhyys ei pyyhkiydy pois uusien talojen myötä. Unelias ja salainen tunnelma toki varmaankin katoaa, mutta ehkä jäljelle jää jotakin, joka on enemmän kuin sitä, että vau, täällä pusikossa on näin hienoja paikkoja, näin lähellä keskustaa.

Ja sitten vielä, tuo aaltojen ääni, jota kaipaisin avoimen ikkunani taakse. Se jää. Jos tänne ei olisi tulossa isoa uutta asuinaluetta, ehkä itsekin haaveilisin talosta näillä rannoilla.

2.9.2009

KÄVELY 2.09.09

Tänään lähden liikkeelle heti kahdeksan jälkeen aamulla. Olo on kuin vaelluksella - välillä käyn lepäämässä eli syömässä ja nukkumassa, sitten taas jatketaan matkaa. Huippua. Jos vain voisin, en enää koskaan tekisi toimistotöitä (siis sähköpostien lukemista ja muuta tietokonetyöskentelyä = istumista koneen äärellä päivät pitkät) vaan pelkästään kävelisin. Ehkä myös kirjoittaisin - onhan sekin kivaa. Mutta en muuta. Voin hyvin kuvitella lopun elämäni ilman excel-taulukoita - mutta loppua elämää ilman kävelemistä en voi kuvitella. Enkä halua.

Lieneekö syynä liian läheinen ajankohta edellisen kävelyn kanssa, en tiedä, mutta tämänpäivän reissu taittuu aika samoissa merkeissä kuin eilinenkin. Päätän kävellä Pielisjoen eteläpuolta, kun illalla pyörin toisella rannalla. Ja lähiöestetiikka sen kun jatkuu. Eiliset tunteeni saavat jälleen uutta pontta - toisaalta löydän aivan ihania pihapiirejä ja jopa pienen, lähes koskemattomaksi jääneen puutaloalueen Karsikosta.

Seuraavat kolme kuvaa (1,5 h kävelyn paikka) on otettu siitä, missä ko. suloinen puutaloalue päättyy. Ne - kuten muutkin tämän blogin kuvat - on otettu samasta pisteestä eri suuntiin. Aika hienosti näkyy kontrastit eri vuosikymmenien rakennus- ja asumisideologioiden välillä.


Matalassa betonitalossa on ollut lähikauppa. Se on vastikään suljettu. "Vuokrataan liiketilaa", lukee lapussa ikkunassa. Aika toiveikasta. Innostuukohan joku perustamaan kaljakuppilan vai jääköhän tönö tyhjäksi?

KÄVELY 1.09.09

Tänään pääsin lähtemään vasta iltasella, seitsemän jälkeen. Hetken ruutukaavalla pörrättyäni päätän kävellä Pielisjoen pohjoisrantaa. Liikkeellä on paljon kävelijöitä ja lenkkeilijöitä. On kaunis ja lämmin ilma. Ensin on vain pilvistä, sitten hämärtää - ja sitten tulee täysi yö. Milloin illoista tuli näin mustia? Vastahan päivä paistoi keskiyölläkin.

Joensuu on leimallisesti lähiöiden kaupunki. Tai - tietenkin nyt, isojen kuntaliitosten jälkeen, kun kaupungin raja yltää Venäjälle asti, Joensuu on lähinnä maaseutua. Mutta jos pysytään ns. vanhan kuntarajan tällä puolella - niin kovin lähiömäistä on meininki. Hirveän vaikea hahmottaa ja tunnistaa eri alueita. Missä (maastossa, ei kartalla) esimerkiksi loppuu Rantakylä ja Ranta-Mutala alkaa? Onko joensuulaisilla punakoristetiili-identiteetti? Haluavatko ihmiset todella asua lähiöissä, vai lisääkö tarjonta kysyntää?

Pielisen ranta on upea. Jos jaksaisi vielä hermostua tai vaahdota tuhotun suomalaisen kulttuuriympäristön puolesta, niin kaipa kyseinen rannanseutu olisi ihan hyvä kohde nostattaa tunteet pintaan. Vaan eipä sitä enää tässä paljoa jaksa.

Muistan anekdootin eräästä tanskalaisesta muusikosta, joka kiersi muutama kesä sitten ympäri Suomea keikkailemassa. Hän jaksoi ällistellä sitä, miltä maamme pikkukaupungit näyttävät. "Suomen kaupunkeja ei siis pommitettu sodassa tuusan päreiksi, ja jälleenrakennettu nopeasti ja rumasti - niin kuin vaikka Varsova - vaan vanhat talot purettiin, kaupunki- ja kyläympäristöt tuhottiin vasta hyvän aikaa sodan jälkeen... ja pistettiin betonielementtiä tilalle...? Ei voi olla... Ihanko totta suomalaiset tekivät tämän itse itselleen?"

Joensuun keskusta tekee surulliseksi. Sieltä täältä löytyy vanhoja taloja pihapiireineen - tällä hetkellä enemmän tai vähemmän huonokuntoisten bulkkielementtikerrostalojen katveesta. Voi vain arvailla, kuinka kaunis kaupunki on ollut vaikkapa 1930-luvulla, jolloin toinen mummoistani asui täällä. Tai vielä sodan jälkeen, ennen kuin elementtitehtaat ja grynderit alkoivat näyttää, mistä kana pissii. Pielisjoen rannan lähiöt, Karsikko, Niinivaara... saavat minut samalla lailla surumielisiksi... Siellä täällä on kauniita vanhoja taloja tai vanha kylänraitti näkyvillä... mutta suurimmaksi osaksi homma on nimeltään "ei todellakaan mitään väliä". Eri ikäisiä ja kokoisia taloja on heitelty pitkin katuja, sinne tänne. Aivan kuin kaikkia kiinnostaisi vain se oma piha.
Kulttuuriympäristön kauneus on elettyä kauneutta, olemme sen kanssa tekemisissä joka päivä - ihminen asuu ympäristössään. Tällä hetkellä, valitettavasti - ja uskomattoman hienoista luonnonmaisemista eli lähtökohdista huolimatta - tässä kaupungissa asutaan huomattavasti yleisemmin rumassa kuin kauniissa kulttuuriympäristössä.

Tietenkään, vieläkään ei ole liian myöhäistä. Mutta jos homma jatkuu samanlaisena, niin hyvänen aika - millainen kaupunki tämä on tulevaisuudessa? Jättilähiö?

1.9.2009

KÄVELY 31.08.09

Tänään palasin Helsingistä vasta klo 21 illalla. Olin aika väsynyt, enkä tasan olisi lähtenyt kolmen tunnin kävelylle ilman tätä proggista. No, taide, se muokkaa tekijäänsä.

Mutta: onneksi läksin. Oli hieno ilta ja komea yö. Hieno tapa hyvästellä tämä kesä - kalenterin mukaanhan nyt alkaa syksy. Oli lämmintä - joskushan tässä vaiheessa vuotta on jo illalla hallaa. Nyt ei sormia paleltanut. Kaikki puutkin ovat vielä ihan vihreitä. Kaunista. Ja rauhallista.

Yöllä, pimeällä kaupunki on erilainen. Pihavalot tekevät rumistakin taloista viihtyisän näköisiä. Minä koen öisen Joensuun aika turvallisena, kodikkaanakin. Tottakai sitä miettii, mille poluille kulkunsa suuntaa - eli pysyttelee vain niillä valaistuilla ja talojen reunustamilla - mutta pelkoa en tuntenut. Enkä sitä, että kannattaisi olla koko ajan varuillaan, silmät selässäkin.

Mielestäni se, että *naisihminen voi kävellä *yksin *lähiömetsiköissä *yöllä *pelkäämäättä on hyvän kaupungin merkki. Yksi piste siis Joensuun laariin Hyvä asuinpaikka -kilpailussa.

KÄVELY 28.08.09

Tänään kävelin ensimmäistä kertaa tämän projektin tiimoilla toisen ihmisen kanssa: ystäväni Sini oli Joensuussa käymässä, ja hänen kanssaan köpöttelimme ensimmäiset 1,5 tuntia. Kävelyn luonne muuttui tottakai aivan toisenlaiseksi; enempi ruodimme parisuhdeasioita kuin keskityimme ympäröivään todellisuuteen. Teimme siis ns. perinteisen naiskävelyn, vain talutettavat koirat puuttuivat kokonaisuudesta. Emme myöskään saaneet ihmissuhdekuviota sen selkeämmäksi - ihan tradition mukaisesti.

Sini uskoo minua kiivaammin erilaisiin merkkeihin. Löysimmekin tällä kävelyllä maasta minikokoisen tuohipukkijoulukoristeen. Sini äkkäsi heti, että tässä on joku merkki, koska hän on kauris. Ok, ehkä näin on. Löysimme kadulta myös ihanan, pienen, vaaleanpunaisen lapsenkäsilaukun, jossa oli vaaleanpunainen Hello Kitty -taskulaskin ja sävyyn sointuva kännykkä ilman akkua. Joku pieni neiti oli siis kadottanut lelunsa. Sidoimme kassin liikennemerkkiin koiranpissakorkeuden yläpuolelle ja toivoimme, että hukkaaja löytää omansa.
Oliko tässä merkki? Ja minä kun olen orientoitunut poikaan.

Loppujen lopuksi tähän kävelyyn sisältyi suuri ja konkreettinen opetus. Koska Sini oli mukana, hyödynsin häntä siten, että hän sai (joutui) päättää (päättämään), minne kävelemme. Täten hän päätti myös valokuvanottopisteen paikan. Sini ajatteli etukäteen, että koska mulla ei ole yhtään kuvaa Suvantosillalta, ja sieltä on hienot näkymät, niin ko. silta olisi mainio kuvauskohde. Olimme kuitenkin ns. hyvällä kohtaa siltaa muutamaa minuuttia ennen h-hetkeä. Päätimme siis hiukan himmailla vauhdin kanssa ja kiertää kehää, jotta saisimme kuvat juuri siltä hyvältä vaikuttavalta paikalta.

Kuvat otettiin. (Toinen kuvista on minun, toinen Sinin, arvaa kumpi.)
Jatkoimme matkaa. Menimme sillalta alas, portaita pitkin, joenrannan ja sillanalusen muodostamalle hiukan epämääräiselle aluelle. Siellä oli vastassa mielikuvituksellinen ja täysin odottamaton näky: koko Joensuun kaupunginorkesteri poseeraamassa ammattikuvaajalle, frakit ja iltapuvut päällä, soittimet tanassa. Olivat ottamassa markkinointikuvia! Prkle! Jos emme olisi viivytelleet ylhäällä sillalla, olisimme olleet juuri siinä kohtaa oikeana aikana ja olisimme saaneet huippuhienot kuvat tähän Kadonneet 4 tuntia -sarjaan... Mutta tämän päivän kuvat oli jo otettu.... ei voi huijata...

Mitä opimme tästä? Koskaan, milloinkaan ei kannata himmailla todellisuuden kanssa.

KÄVELY 26.08.09

Unettoman unelma: Nukkua. Joka yö. Ikkuna auki. Ikkunan takana aaltojen ääni.