Tänään kävelen viimeisen pätkän illalla, pimeän aikaan. Lapseni on on mukana kantorepussa. Vaikka on jo aika myöhä, hän kääntyilee väkkäränä - tuolla suhahtaa bussin ovi, tuolla taas pärisee mopo, siinä vilahtavat pyöräilijät ohitse - ei malta rauhoittua eikä nukahtaa. Siksi kävelen joen rantaan. Taivas on ultramariinin sininen, joki astetta tummempi, katuvalot loistavat keltaista vastaväriä. On kuin kävelisi satuelokuvan lavasteissa.Lapsi rentoutuu vasta, kun liikenteen äänet vaimenevat. Alkaa sataa - onneksi meillä on varjo mukana. Lapsi, pää jo syvällä repussa, kuuntelee pisaroiden ääntä tarkasti. On ensimmäinen kerta, kun hän kuulee syksyisen sateen. Herkistyn itsekin kuuntelemaan sateen puhetta, nyt kun olemme näin uuden aistimuksen äärellä. Kaunista.
Tähän ääneen lapseni nukahtaa, sykkyrälle rintaani vasten. Minä jään yksin kuuntelemaan sadetta, katselemaan sadun maisemia.
Ajattelen, millainen onni olisi kuolla näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti