27.11.2009

SE ON TÄYTETTY

Tänään jään äitiyslomalle. Jossakin vaiheessa syksyä tajusin, että loman alku on sopiva hetki päättää tämä proggis. Tuskin kuitenkaan lakkaan liikkumasta; käveleminen jatkuu kohdallani varmaan niin pitkään kun jalka maasta nousee. Mutta Kadonneet 4 tuntia -blogin pitäminen loppuu tähän. Se on haikeaa. On kuitenkin hyvä osata lopettaa ajoissa, luoda itselleen jokin takaraja. Ja nyt olen kävellyt itseni tämän proggiksen takarajalle.

Aloitin kävelemisen elokuussa. Loppukesästä. Välissä ehti jo olla talvi, mutta nyt olemme jälleen syksyssä. Onko mitään muuta muutosta ollut, kuin säätilan mukanaan tuomat? Tapahtuiko minulle itselleni mitään, vai menikö homma vain lenkkeilyn puolelle? Paraniko se elämänlaatu?

Tunnen itseni vähän typeräksikin, koska koen, että (arki)päivittäiset neljän tunnin kävelyt ovat muokanneet elämääni huomattavasti. Tämän täytyy olla huuhaata, skeptinen pääni sanoo, ei kai nyt pelkkä köpöttely voi noin paljon muuttaa kenekään elämää? Minä nimittäin koen, että elän melkein uutta aikakautta elämässäni. Ehkä se liittyy myös vauvan odottamiseen... mutta minusta tuntuu kyllä, että jos olisin istunut päivittäin nämä neljä tuntia eri koneiden äärellä kävelemisen sijasta (kuten normaali-ihminen nykyään tekee) niin raskaudesta huolimatta muutos olisi ollut pienempi.

Voin kai sanoa, että olen onnellisempi. Olen itse asiassa hyvin onnellinen ihminen. Olen kiitollinen ja onnellinen siitä, että voin tai uskallan viettää päivittäin runsaasti aikaa täysin hyödyttömän, kannattamattoman ja tuottamattoman puuhastelun parissa. Ei niin, ettenkö ison mahani kanssa jo kaipaisi sitä hetkeä, jolloin voin taas vetää juoksulenkkarit jalkaan tai lähteä tanssitunnille. Sitten minä vasta onnellinen olenkin! Mutta kävelemisen tuottama onni ei ole pelkästään fyysisen rasituksen huumaa. Käveleminen on niin monenlaista. Siinä voi vetää pulssin korkealle ja rääkätä itseään, jos tahtoo. Kävelemällä voi toisaalta myös vain fiilistellä, vetää keskisykkeillä vaikka kuinka pitkään, vaeltaa, nauttia maisemista, keskustellakin. Ja sen lisäksi - tämän olen oikeastaan hoksannut vasta tänä syksynä - kävelemällä voi myös rauhoittaa itseään. Edetä oikein hitaasti. Keskittyä askeltamaan ja olemaan hetkessä. Ei huono havainto unihäiriöiselle: hidas kävelylenkki illalla näyttäisi tuovan hyvän unen.

Nyt, kun on pimeää, sateista ja viluista, harva lähtee ulos kävelylle tai juoksemaan. Ehkä kannattaisi. Olen huomannut, että itse olen vähemmän nuutunut kuin moni tuntuu olevan. Olen hyvin hapettunut. Päivittäisen ulkoilun avulla selättää talviuupumuksen ja kaamosmasennuksen aika pienellä vaivalla.

Mutta, edellisten lisäksi, koen olevani onnellinen myös syvemmällä kuin fyysisellä tavalla. Ehkä pystyn kävelemään itseni täydelliseen stressinhallintaan. Jonakin päivänä.

Mitä vielä. Syksyn aikana elämässäni tapahtui iso, konkreettinen muutos, jota en millään tavalla ollut ennakoinnut. Ryhdyin nimittäin vähähiilihydraattiselle ruokavaliolle. Tämä oli ensimmäinen kerta koko elämäni aikana, että päätös kokeilla jotakin ruokavaliota tuli itsestään. Toki, kuulin tuttavaltani Saschalta, miten hän oli laihtunut paljon ja elämänlaatu parantunut ko. ruokavalion ansioista - jolloin minäkin päätin, että miksen voisi kokeilla - mutta tällä kertaa tarkoituksenani ei ollut laihduttaa (tietenkään, olenhan raskaana) ... vaan minulle tuli vain sellainen olo, että nyt on kyllä varmaan se oikea hetki luopua huonosta ravinnosta. Hiilarit ovat siis aika tavalla jääneet (joskin matkoillani olen niitä syönyt. Vaikeaa välttää niitä Italiassa). Ehkä tämä on hörhökamaa, mutta uskon, että kutsu tähän ruokavaliosaneeraukseen tuli tällä kertaa kehosta eikä aivoista. Kehoni on ollut sen verran kovilla - kuitenkin, vaikka kävely on iisiä liikuntaa - että se ei enää toimi jos mätän suuhuni pelkkää pastaa ja leipää.

Mitä sitten tapahtui? Makeanhimot ovat jääneet pois. En ole iltapäivisin väsynyt. Kahviakaan en tarvitse entiseen malliin. Eikä ikinä ole sellainen uupunut ja ahdettu olo, kuin hiilariaterian jälkeen usein tuppaa olemaan. Vaikka edelleenkin olen kyllä kova syömään. Tälläkin tasolla voin siis hyvin. Ja, ainiin, en ole pamahtanut kauheaksi läskiksi vaikka olenkin raskaana. Vihkisormuskaan ei kiristä eivätkä kengät ole käyneet pieniksi. Joten tässäkin mielessä kannatti lähteä kävelylle.

Ruoka, lepo, liikunta. No niin, olen siis kävellyt itseni perusasioiden äärelle. Näin ne aivotkin toimivat paremmin. En voi muuta kuin luottaa siihen. Olen tänä syksynä kirjoittanut erityisen paljon - blogeja, Möhkön yksinäinen -näytelmän, lisensiaattitutkimusta. Vaikka olen kävellyt järjettömän monta tuntia päivittäin, aika on silti riittänyt kaikkeen tähän.

Yhden tunnin repiminen liikuntaan joka päivä tuntuu minusta muuten nyt aivan vaivattomalta. Ei niin kiireinen voi olla, että ei saisi yhtä tuntia irrotettua. Jos on niin kova kiire ihan ihan oikeasti, niin silloin kannattaa jo tehdä jotain.

Minulla nimittäin aikaisemmin oli niin kiire. Pari vuotta tein kymmenen-, usein kaksitoista- joskus neljätoistatuntista työpäivää. Viikonloput matkustin joko kotiin (työpaikka oli Helsingissä) tai työmatkoille ulkomaille. Seuraus: Unihäiriöt. Mun oli oikeastaan ihan pakkokin saada sellainen elämäntilanne, jossa voin vain kävellä, kirjoitella ja kasvatella mahaa. Jos olisin jatkanut työelämän eturintamalla pidempään, olisi ehkä tarvittu tuhdimmat tropit. Että olisin parantunut. Nyt uskon, että kävelymeditaatio riittää.

En oikein uskalla ajatella tätä loppuun; ajatus tuntuu niin mahdottomalta toteuttaa tässä maailmassa... En enää koskaan en milloinkaan halua viettää päiviäni kroppa jumittaen tietokoneen äärellä (siis pelkästään, olenhan nytkin tietokoneen äärellä). Kyllä: haluan kävellä jatkossakin. Haluan kyllä tehdä luovaa työtä. Mutta täytyy olla olemassa jokin keino, että työ todellakin pysyy luovana, eikä tuhoavana.

On vain keksittävä, kuinka pärjätä nykymaailmassa MUTTA vaihtoehtoisella tavalla. On luotava urbaani kävelemisen elämäntyyli!

Se taitaa olla uuden blogin aihe, ei tämän.

Kiitos hienosta syksystä, kaikille, kaikelle.

KÄVELY 26.11.09

Viimeinen kävely! Outoa ja juhlavaa. Outoa, että on juhlavaa.

Huomenna jään äitiyslomalle. En kyllä tiedä, miten sillä ollaan.
Mitä siis ajattelen tänään, viimeisellä kävelylläni? Haluan käydä kiertämässä niitä paikkoja, joissa olen erityisesti viihtynyt proggiksen aikana. Kierrän Pyhäselän rantaa. Lähden luterilaiselta kirkolta Jokiasemalle ja sieltä kaartelen kohti Noljakkaa. On pimeää, lämmintä, rauhallista. Mieli lepää. Tällainen ympäristö on ihmiselle hyväksi.

Olen iloinen siitä, että ei tarvitse pelätä, vaikka kuljenkin pimeässä puistossa keskellä kaupunkia. Vantaalla en varmaankaan uskaltaisi pimeän aikaan mihinkään kaupunkimetsikköön lähteä. Mutta täällä tuntuu seesteiseltä. Ja turvallisenoloisia lenkkeilijöitäkin riittää - en ole ainut, joka nautiskelee Pyhäselän rannan pururadoista tänäkin iltana.

Kulkiessani mietin sitä, mitä monet ovat viime aikoina sanoneet minulle: lapsi muuttaa koko elämän. Tiesinkin sen jo, mutta silti ajatus totaalisesen muutoksen mahdollisuudesta tuntuu nyt aivan erityisen hyvältä. Mikään ei olisi niin hienoa, kuin jos omassa elämässä tapahtuisi täydellinen mullistus. Ja että muutos ei tulisi päättämällä, älyn kautta. Älyn varassa tehdyt muutokset eivät aina tuo onnea tullessaan.

Niin. Tämä on nyt viimeinen kävely. Päätän sen työhuoneeni pihalle. Nostalginen ja outo olo - miten ihmeessä nyt voisin muka lopettaa päivittäiset kävelyni tähän? Juurihan olen vasta aloittanut... Miksi luopuisin tästä tavasta?

Nämä päivittäiset neljän tunnin kävelyt ovat osaltaan muuttaneet minua. Mutta sellaisella tavalla, jota on hankala artikuloida. Joka tapauksessa, minulla on sumuinen tunne siitä, että olen muutunut - asia, jota en ensimmäiselle kävelylle lähtiessäni millään lailla osannut ennakoida.

25.11.2009

KÄVELY 25.11.09

Tänään teen kävellessäni mielessäni 3 miljoonaa euroa - harjoitusta. Se on itsekeksimäni leikki: mietin, mitä tekisin elämässäni, jos ensi lauantaina voittaisin kyseisen summan lotossa. Aika moni asia elämässäni ei muuttuisi miksikään - eli nuo kohdat ovat jo hyvällä tolalla. Mutta... on myös asioita, joita teen vain rahasta. Ja jotka muuttaisin heti, jos minulla olisi täysi taloudellinen vapaus. Eli: noista asioista olisi syytä päästä eroon heti. Vaikka ei voittaisi ensi lauantaina tai edes täyttäisi kuponkia.

Leikki on hirmu paljastava. Se näyttää, onko omassa elämässä sellaista, mitä money can't buy: tekeekö vaikkapa omaa työtään vain rahasta, tai asuuko siinä missä asuu vain taloudellisista syistä... onko tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joista ei tosiaankaan välitä, vain rahan tai työkontaktien tms takia? Kuinka kiinnostunut sitä on omasta elämästään? Mikä lähtisi vaihtoon heti, jos saisi paljon rahaa?

Se on hyvä harjoitus. Suosittelen.

24.11.2009

KÄVELY 24.11.09

Tänään tiedostan, että olen viettämässä viimeistä kävelypäivää Kolilla. Huomenna keskiviikkona joudun taas menemään neuvolaan ja on työjuttujakin; torstai taas on viimeinen kävelypäivä. Päätän, että haluan lopettaa projektin Joensuussa - se on kuitenkin ollut projektin tärkein miljöö. Olen alkanut pitää Joensuusta paljon enemmän tämän kävelyhomman tuloksena. Se ei tietenkään ole vähäinen tulos.

Päätän siis, että raahaan itseni Ukko-Kolille viimeisen Kolikävelyn kunniaksi. Ihan nätti kaari siinä mielessä, että residenssin aluksi, kuun alussa kipusin samaan paikkaan. Tiedän kuitenkin, että päivästä tulee rankka rasti. Olen vieläkin väsynyt ja kalpeahko... maha on kasvanut aika lailla kuun alusta. Jolloin silloin huohotin kuin hullu kiivetessäni rinnettä ylös.

Mutta. Muuten on kyllä kiva mennä ylös Ukolle. Vaellusreitti alkaa suoraan residenssiä vastapäätä. On ihanaa olla metsässä! Lunta ei ole enää juuri yhtään - viikko sitten sitä oli puolisääreen. Sumua sen sijaan piisaa. Purot kohisevat sulamisvedestä. On älyttömän rauhallista ja mahtavaa. Ilmanlaatukin on sikahyvä. Täällä ilma tosin tuntuu olevan aina puhdasta: Kolilla on hyvä hengittää.

Nousu on tosiaan aika rankka. Ukko-Koli sijaitsee 347 m merenpinnan yläpuolella. Tosin en tiedä, kuinka paljon reaalinen nousu kylältä vaaralle on. Ihan tarpeeksi minulle, tänään. Mietin kiivetessäni kaikkia niitä raskaanaolevia naisia, lapsia ja vanhuksia, jotka joutuvat sodan tms takia lähtemään evakkoon, vaellukselle, kiipeämään vuorten yli. Että toivottavasti ei ikinä tarvitse kokea mitään sellaista. Ei minun eikä teidän.

Käyn juhlistamassa viimeistä Kolikävelyä syömällä lounaan Ukko-Kolin hotellin ravintolassa. Ravintolassa tarjoillaan valitettavasti tyypillistä S-ryhmäruokaa. Eli annos on ihan ok... ei missään tapauksessa erityinen. Hinta on kuitenkin hilattu mahdollisimman ylös. No, tätähän Suomen jalo kansa vissiin sitten tahtoo.

Syötyäni päätän mennä yhtä lempireittiäni alas, eli Paha-Kolin kautta. Kyseinen rantaan viettävä polku on jyrkähkö. Tällä puolen vaaraa on myös jäljellä aika paljon lunta, jäätäkin. Äitini ja mieheni repisivät pelihousunsa, jos näkisivät minut nyt! On nimittäin vähän liukasta; en hoksannut ottaa sitä huomioon, kun Kolille vievä rinne oli niin sula... Parissa paikassa on melko hankalaa tulla alas... pari kertaa melkein kompastun liukkaisiin kiviin... Heh heh! Vaan kun vaihtoehtona on kiivetä liukasta polkua takaisin vaaralle tai jatkaa alas, niin kyllähän sitä alaspäinmenon valitsee. Nyt taidan saada kävelymeditaatiosta ihan hyvin kiinni, ei ole vaikeuksia keskittyä. Joo... Eihän se tosiaankaan olisi mitenkään fiksu juttu, jos nyt sössisin asiat esimerkiksi kaatumalla tänne jonnekin Kolin rinteisiin... Joten on myönnettävä, että kotijoukkojen hössötyksessä on tietyllä tapaa oma järkevä logiikkansa.

Mitään ei kuitenkaan käy. Ehkä tämä on minulle hyvä opetus... Tiedostan taas, että tämä projekti alkaa olla loppuunkävelty.

Hyvä niin. Kaikkea aikansa, muttei yli. Siis vielä kaksi päivää. Ja ne tasaisella Joensuun maalla.

KÄVELY 23.11.09

Takaisin Kolilla. Olin viikonlopun aikana vähän kipeänä. Siksi nytkään tassu ei ei juuri nouse maasta. Alan olla valmis äitiyslomalle. Olen ihan iloinen, että se alkaa jo tämän viikon perjantaina. Minulla on siis enää neljä kävelyä jäljellä! Tuntuuhan se oudolta - olen tottunut tähän elämäntapaan - mutta kyllä projekti alkaa jo käydä vähän raskaaksi...

Niin, olin siis viikonloppuna sairaana, ja nyt ehkä vielä vähän jälkitaudissa. Hirmu moni on Helsingissä oli sairas. Se johtunee näistä valtavan hienoista keleistä, mitä viime päivinä on ollut. Myös Pohjois-Karjalassa mittari näyttää muutamia plusasteita ja lumi on lähes kokonaan sulanut pois. Säätiedotuksen mukaan on "poikkeuksellisen lämmintä vuodenaikaan nähden". Tämähän on nykyisin hyvin yleinen fraasi; koko ajan on joko poikkeuksellisen lämmin tai kylmä vuodenaikaan nähden. No, viime viikolla kuulin yksiltä saksalaisilta festarivierailta, että Kölnissä, missä he asuvat, oli (17.11.09) ollut +19C. Repikää siitä: Keski-Euroopassa on kesä kuusi viikkoa ennen joulua.

Mutta. Matka oli tosiaan huomattavasti paljon rankempi, kuin oletin. Ärsyttävää huomata, että ei jaksa. Viime viikolla saamani rautatabletit eivät vielä varmaankaan ole täyttäneet hupeneita rautavarastojani... olen tosi väsynyt, aika kalpeakin. Päätän kävellä helppoja reittejä, en mene Kolille ylös. Menen siis rantaan. Harhailen Purnunrannassa ja päivittelen alueelle rakennettua mökkialuetta. Ihan järkyttävää rakentamista minun mielestäni. Bulkkia. Ja kun tietää, miten kalliita nuokin peruspyöröhirsitalotehdasmökit ovat (sijaintinsa takia), niin päätä huimaa. Mikäköhän noittenkin tönöjen arvo on kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Ja jälleen ihmettelen: ihan oikeastiko ihmiset haluavat isolla rahalla ostaa tuollaisia rakennuksia - ihan oikeastiko noille on olemassa markkinat?

KÄVELY 20.11.09

On hirveän kiva olla käymässä Helsingissä. Kun tapaa niin paljon kavereita. Juuri kukaan ei tiennyt minun olevan raskaana, joten tästä aiheesta juttua piisaa. Kaveri- ja kollegapiirissä näyttäisi olevan meneillään jonkinlainen vauvabuumi... kai se liittyy ihmisten ikään: nyt tai ei koskaan.

Tapaamissani ihmisissä ja eri keskusteluissa huomioni kiinnittyy siihen, kuinka väsyneitä ihmiset ovat. No, eivät kaikki! On myös niitä, jotka ihan oikeasti eivät ole väsyneitä töiden takia tai stressaantuneita pätkätöistä/taloudellisista huolista (veikkaisin, että tapaamistani kavereista pari-kolme on tätä porukkaa, jota oikeasti ei paina, joko nuoren iän tai sitten tietynlaisen, onnekkaan hyljemäisyyden takia: he eivät vain väsy). Sitten on se porukka, joka hallitsee hommaa viinan avulla. Lyhyt tie, mutta minullehan sen asian päivittely ei kuulu. Ja ehkä se metodi toimii jollakulla - arvioisin, että tapaamistani ihmisistä yhdellä se toimii.

Tottakai on myös mahdollista, että projisoin vain omia juttujani muihin... Ehkä näen oman sairauteni koko maailmassa. Ja pidän sitä ajan henkenä. Mutta...

... mutta kyllä aika moni kertoi mulle suoraan olevansa joko väsynyt tai juuri kokeneensa burn outin. Siis useamman henkilön kanssa puhe kääntyy tällä reissulla tähän aiheeseen. Olen huolissani jokaisesta. Ja olen ihan satasen varma siitä, että työelämä ei tule kohtelemaan meitä (meidän sukupolveamme) tulevaisuudessa yhtään tämän ruusuisemmin. Mielestäni jengi on alkanut tajuta sitä, että homma ei tule muuttumaan. On keksittävä ratkaisuja, että jaksaisi. Nythän meidän eläkeikäämmekin nostetaan, ihan näinä päivinä. Aika jännä, kun aika helkkarin moni, joka mullekin mainitsee väsymisestään, on nuorempi kuin minä, niukin naukin kolmekymppinen.

Ongelma on tietenkin myös siinä, että me rakastamme työtämme. Jotenkin uhraamme itsemme korkeamman päämäärän edestä. Uskomme, että työ tekijäänsä kiittää.

Ja kiittäähän se. Onhan se niinkin. On hienoa, kun saa elämässään tehdä sitä, mitä rakastaa. Mutta rakkaus ei saisi tässäkään tapauksessa osoittautua kohtalokkaaksi.

Ehkäpä kaikkien meidän pitäisi vain lähteä kävelylle. Ottaa pieni breikki? Eihän se lopullisesti mitään ratkaise, mutta että edes vähäksi aikaa.

KÄVELY 19.11.09

Tänään käyn kävelyn lomassa plaraamassa kirjoja Akateemisessa. Se se on ihana kauppa.

Vaikka olen vakavamielinen ihminen ja aito älykkö, en enää jaksa kantaa kotiin mannermaista filosofiaa. Eli se hylly jää nyt rauhaan. Nykyään olen nimittäin niin kova jätkä, että voin lukea kaikenlaista huttua. Vietän siis aikaani selailemalla hörhökirjoja; parisuhde- ja joogaoppaita, stressinhallinta-meditaatiometodologiaa... Ostan meditaatiokirjan ja toivon hartaasti, että sille ei käy niin kuin monelle hankkimalleni mannermaisen filosofian opukselle. Vaikka ehkä niistä on joskus hyötyäkin, vaikka lapsenlapsille.

Meditaatiokirjassa on kappale kävelystä meditoimisena - siksi ostin sen. Meditaationhan ei tarvitse tapahtua istuvassa asennossa (tätä minä kannatan), vaan myös liikkuen. Mutta mikä tahansa laahustelu ei tietenkään ole meditatiivista; kävely muuttuu meditatiiviseksi harjoitteeksi tiukan keskittymisen kautta. Eli sama asia kuin istumaharjoitteissa.

Minulla on aina ollut erittäin isoja ongelmia näissä meditaatiokeskittymisjutuissa. Olen kai niin sekaisin, että hetkeen keskittyminen aiheuttaa suurin piirtein hyperventilaation. Tiedostan kyllä, että olen liikaa ajatuksissani jatkuvasti, mutta minkäs teet: keskittyminen siihen, mitä on todella, jatkuva aistiminen, on aivan liian rankkaa. Sitä mielellään sulkee maailmaa pois. Eli, minulle nämä keksittymiskokemukset ovat aina olleet melko ahdistavia, eivätkä koskaan vapauttavia tai rentouttavia. Mutta syynä siihen lienevät omat ongelmani, tai sitten se, että en ole tehnyt harjoitteita oikein.

No niin, nyt, kun kipitän Akateemiselta pois, päätän tehdä pienen harjoitteen. Päätän keskittyä siihen, miten askellan. Ahdistun melko välittömästi. Siis noin minuutin sisään. Ajattelen vain oikeaa pikkuvarvastani, jota jomottaa melko lailla (liian pienet kengät). Huomaan, että Stockan ja Akateemisen välille pian valmistuvalle kävelykadulle tehdään tosi hienoa betonimosaiikkipintaa. Ohi kävellessäni äijät kuivaavat laattojen saumoja.

Ilman yritystäni kävelymeditoida en ehkä olisi huomannut tätä uutta ja hienoa kaupunkikuvallista yksityiskohtaa. Olisin ehkä ollut liian ajatuksissani. Kai se on hyvä, näinkin.


KÄVELY 18.11.09

Helsingissä. Paska sää. On täällä rannikolla kyllä henkisesti rankka ilmasto.

Kävelen Temppeliaukion kirkon ohitse. Yhdessa ikkunassa palaa valot. Huoneessa on menossa jonkilainen kokoontuminen. Paikalla lienee puolenkymmentä ihmistä ja seinällä loistaa Power Point. Ohikävellessäni ehdin huomata, että puhetta vetää vanhempi, eläkeläisen näköinen nainen. Power Point-kalvolla lukee, että "On aikoja, jolloin Jumala on lähellä", tai jotakin sen tyyppistä.

Jatkan matkaani, mutta jään miettimään, onko mummon väitteellä perää. Olen itsekin ajatellut sitä, että elämässä olisi vaiheita, jolloin asiat muuttuvat kiihkeällä tempolla, uudelle on sijaa, vanha väistyy. Ehkä on niin, että ihmisen fyysisen elämän taitekohdat (vaikkapa murrosikä tai vanhemmaksi tuleminen, ehkäpä vanhuus) ovat sellaisia hetkiä, jolloin taivaskin tulee lähemmäksi. Mikä nyt sitten on kenenkin taivas... se on eri asia... Mutta ehkä se on niin. Että elämä ei voi muuttua joka päivä. Mutta joskus se voi, syvällisellä tasolla.

Mietin, miksi huomioni kiinnittyi kyseiseen lauseeseen. Miksi katsoin juuri tuosta ikkunasta sisään?

KÄVELY 17.11.09

Tänäänkin joudun lähtemään Kolilta Joensuuhun, sillä minulla on paljon toimitettavia asioita ennen huomista matkaa Helsinkiin. Lähden Baltic Circle -festareille loppuviikoksi, eli hiukset pitää saada leikatuiksi, uusia sukkahousuja ostetuksi jne. Nuorena matkustaminen sujui ex tempore -pohjalta, nykyään minäkin kannan melkoista kama-arsenaalia mukanani minne menenkin. Ja aina ennen matkoja pitää hankkia kaikenlaista... leikkauttaa hiukset... No, nuorena ei tarvinnut edustaa. Nyt tarvii.

Huomaan olevani tosi väsynyt, finito. Ehkä se nyt sitten johtuu niistä tipahtaneista hemoglobiiniarvoista... tai siitä, että kaartelen kaupoissa. Ensimmäistä kertaa tämän proggiksen - raskauden, elämän? - aikana huomaan jatkuvasti menettäväni ajantajuni. Unohdan useampaan kertaan, monelta lähdin, paljonko aikaa on jäljellä. Outoa. Pää tuntuu sumuiselta… varmaan ne hemoglobiiniarvot…

Saatuani kaikki asiat hoidetuksi jatkan epämääräistä harhailuani kaupungilla. On aika kylmä, ja päätän jatkaa sisätiloissa. Menen keskustan Citymarkettiin vakoilemaan ihmisiä - tähänhän sain hyvää harjoitusta taannoisilla Anti-festivaaleilla.

Horrokseni jatkuu tavarapaljouden keskellä, joulumusiikin raikuessa. Huh huh, kyllä sitä on kaikkea kamaa maailma täynnä. Saa olla iloinen - oliko se Sokrateen tavoin? - siitä, että on olemassa niin paljon asioita, joita ei tarvitse.

Havahdun vasta leluosastolla. Huomaan, että pienille vauvoillekin on todellakin olemassa hirveät määrät kaikenlaista lelua. Siis krääsää. Voi hyvänen aika. Kaikki lapsia tuntevat ihmiset ja alan kirjallisuus kertovat aivan yksiselitteisesti, että pieni vauva ei todellakaan tarvitse leluja. Hän tarvitsee: Kosketusta. Läsnäoloa. Turvallisuutta. Sitä, että vanhemmilla on aikaa olla lapsen kanssa. Säännöllisyyttä. Syliä.

Kun kerran tätä vauvakrääsää on olemassa näin pirusti, sille täytyy olla markkinat. Voi sentään. Me nykyihmiset olemme kyllä aivan pihalla. Noinko pienestä pitäen tavara on rakkauden korvike?

Onneksi sentään itse sain sukkahousut hankittua aikaisemmin päivällä. Tämän jälkeen en nyt sitten taida tarvitakaan mitään vähään aikaan. Ehkä.

17.11.2009

KÄVELY 16.11.09

En taaskaan ole saanut nukutuksi... Alkaa kai painaa, kun jään kohta äitiyslomalle. Ja tekemätöntä hommaa olisi vaikka kuinka paljon - kuten esimerkiksi yksi lisensiaattityö. Olen kyllä edennyt ihan aikataulun mukaisesti (ja sen mukaisesti kirjoitusaikaa on vielä toista vuotta jäljellä). Mutta kun tietää, että tulee jättämään tutkimuksen tekemisen äitiys- ja vanheempainloman ajaksi, eli aika pitkäksi aikaa, niin pieni paniikki iskee. Vaikka tietenkin on hienoa jäädä kotiin vauvan kanssa. Mutta sopeutuminen ajatukseen - että mun lisuri kestää kyllä tämän tauon, mitään kauheaa ei tule tapahtumaan vaikka olen poissa tietokoneen ääreltä jonkin aikaa - on vaikeaa. Ehkä voisi sanoa, että pelottaa.

Kävelen tänään Joensuussa keskustasta neuvolaan ja takaisin. Sen jälkeen harhailen muutaman tunnin missä sattuu. Neuvolassa kävi ilmi, että minulla on verenpaineet koholla ja hemoglobiiniarvot tulleet alas. Yleensä olen terve, mutta nyt oletan, että unettomuus ja edelläkuvaamani huoli tulevasta ovat vaikuttaneet siten, että pumppu hakkaa levossa normaalia hurjemmin. Neuvolan terveydenhoitaja sanoo välittömästi, että stressihormoni voi sitten aiheuttaa raskausmyrkytyksen. Juuri näin. Kun en saa öisin nukutuksi, saatan tappaa syntymättömän lapseni. Lisääköhän tämä tieto stressihormoonin määrää, vai vähentääköhän se sitä?

Kävellessäni mietin lähinnä neuvolajuttuja. No, hyvä äiti -pisteet siitä: tässä vaiheessa odottavan (kunnon) äidin katseen tuleekin kääntyä kohti omaa sisintä. Tässä vaiheessa ei pitäisi ajatella mitään lisensiaattitutkimuksia tai taideteoksia. Neuvolassa on nimittäin vähän outo kaiku suurinpiirtein kaikissa jutuissa, mitä sieltä tulee - vaikka kukaan ei varmaankaan tarkoita mitään muuta kuin hyvää, ja kaikki vain hoitavat työnsä - ja ihan hyvinkin, en valita! Mutta kuitenkin, en ole ollut tekemisissä sensortin maailman kanssa niin pitkään aikaan, että olen aika ihmeissäni... esimerkiksi, edellisellä kerralla kun kävin, painoni oli laskenut. Heti hirveä huoli (lapsi kuolee). Nyt painoni oli taas noussut, painokäyrän mukaisesti, ihan normaalisti. Heti hirveä huoli: "oletkos herkutellut?" (lapsi kuolee). Kun kävin ultraäänessä viikko sitten, ultraterveydenhoitaja sanoi, että lapsi on pienikasvuinen. Nyt oma terveydenhoitaja katsoi samoja tutkimustuloksia ja sanoi heti: onpas tulossa iso lapsi (todennäköisesti tässäkin käy huonosti). Ja, ihmeellistä kyllä, sama terveydenhoitaja on kysynyt minulta nyt ainakin kolmena-neljänä kertana, että olenko jo laulanut ja kertonut satuja lapselleni. "Vauvahan kuulee tässä vaiheessa jo hyvin".

En käsitä, mistä se puhuu. En mä nyt todellakaan laula. Ihan jees idea, mutta kai sitä on noin kolmemiljoonaa muutakin tapaa olla kontaktissa syntymättömän lapsensa kanssa kuin joku mahalle laulaminen.

Miehenikin - joka on ollut neuvolassa mukana - on sitä mieltä, että oudosti särähtää korviin jotkut kysymykset. Usein joutuu miettimään, että olenko mä nyt todellakin näin kauhean huono, kun olen laihtunut/lihonut/en ole laulanut/en ole herkutellut/ jne jne. Tarkoitus on varmaan jutustella mukavia, tai jotain, mutta en mä halua jutustella mukavia. Tai ainakaan jotain mahallelaulamisjuttua kerta toisensa jälkeen.

Mutta. Tottakai. Eihän ne mitään pahaa tarkoita. Hyväähän ne tarkoittaa. En vain tajua tuollaisesta puheesta yhtään mitään. Olen muutenkin aika huono naispuheen puhuja. Olen aivan pihalla siitä. Yhtä pihalla kuin miesten auto-, metsästys tms. puheista.

No, ei kai tässä todellakaan muu auta, kuin jatkaa ihan omalla staililla eikä ainakaan ottaa itseensä mitään oudonkuuloisia hyvä nainen/hyvä äiti -juttuja. Tästä se sitten varmaankin alkaa, jatkuva huono äiti -syyllistyminen... Ja verenpaineet sen kun nousee...

13.11.2009

KÄVELY 13.11.09

Tänään kävelen kolmessa eri setissä: aamulla 45 minuutin happihyppely, iltapäivällä 2 h15 min pääkävely, ja illalla vielä tunnin unikävelyt. Näin saan rytmitetyksi päivää täällä metsän keskellä. Jos kävelee koko satsin kerralla, muun ajan nököttää sitten vähän turhan helposti sisätiloissa. Muuten hyvä systeemi, mutta jälleen kuvanottohetki on harmillisen pimeä. Vaikka kello ei vielä ole kuin viisitoista yli neljä... No, tykkylumi erottuu.

Kävellessäni pohdin Walter Benjaminin ajatusta, jonka mukaan paikallinen katsoo paikkaa eri silmin kuin turisti. Itsestäänselvä asia, tietysti. Mutta missä kohtaa oma silmä muuttuu turistin silmästä paikalliseksi silmäksi? Milloin ihminen asettuu osaksi jotakin sosiaalista ympäristöä? Kuinka pitkä prosessi se on? Ja kuinka monta sosiaalista ympäristöä sitä loppujen lopuksi voi omata? Itse liehun jatkuvasti ympäri maata ja mannertakin.... Olen väsynyt sopeutumaan aina kulloiseenkin ympäristöön. Yritän kai välittömästi olla jotakin muuta kuin turisti, katsoa tarkkaavaisemmin silmin.

Tänään siis Kolilla, en täysin turistina tai ainakaan ensikertalaisena (koska olen viettänyt täällä viimeisen neljän vuoden aikana melko paljon aikaa: käynyt parikymmentä kertaa; vaeltanut, päiväretkeillyt, hiihtänyt, majaillut hotellissa, laavussa ja kodassa, käynyt syömässä ja kahveilla, istunut seminaareissa, ratsastanut islanninhevosilla, ihaillut maisemaa, ostanut ruokatarpeita mukaan paikallisesta kaupasta ja käynyt kiltisti katsomassa taidenäyttelyitäkin. Nyt asustelen tämän kuukauden) mutta en paikallisenakaan. Hetkellisenä osallistujana? Tarkkailijana? Äh, rasittava rooli... ehkä olisi parempi vetää tyhmän turistin asenteella? Piruako sitä tarvitsee aina joka paikkaan perehtyä... Tällaista se nyt sitten on, kun on valinnut tuon paikkasidonnaisen taiteen alakseen. Joutuu olemaan paikassa, paikoissa, vähän niin kuin tosissaan.

No niin. Benjaminin ajatuksen siivittämänä päätän etsiskellä epäpaikkoja, merkitsemättömiä polkuja ja sivuteitä - reittejä, jotka paikalliset tuntevat, mutta joita turistin silmä ei näe. Metsässä tosin on lunta, joten polkujen löytyminen on rajallista - lähinnä löydän sellaisia, joilla joku muukin on kulkenut lumentulon jälkeen. Hanki ei onneksi vielä ole niin syvää, etteikö ilman lumikenkiä tai suksia pääsisi kulkemaan.

Löydän muutamia sivuteitä, joita en ole aikaisemmin katsastanut. No, nyt käyn vilkaisemassa: kaikki johtavat taloille. Nättejä, ainakin osa. Nyt tosin kaikki on kyllä aivan fantastisen kaunista, koska lumi peittää maiseman satukirjakuvitusomaisesti.

Kuljen sattumalta polulle, jota paikallinen islanninhevostalli käyttää. Muistan reitin viime vuodelta, kun kävimme kokeilemassa maastoratsastusta kyseisellä tallilla. Polku on hirmuisen kaunis, ainakin näin talvella. Lumiset kuuset kaartuvat polun päälle, pään ylle, holvimaisesti. Vähän sellaista pyhyyden kokemustakin tai ainakin syvempää rauhaa voi reitillä olla kokevinaan - vaikka itse asiassa polku kulkee kyllä melko lailla autotien kupeessa. Hyvin valittu reitti.

Yht'äkkiä näen jäniksen. Se on aivan valkoinen! Eläinressukka pelästyy, kun kuulee minun lähestyvän, ja ampaisee salamana karkuun. Vau. Näin siis oikean villieläimen! Wild animal from Finland! Ja aamulla bongasin pari palokärkeä, tilhistä ja muista tunnistamattomista pikkulinnuista nyt puhumattakaan. Luontokokemuksia! Finland rules!

KÄVELY 12.11.09

Kolilla on täysi talvi. Suorastaan jouluista. Luin jostakin esitteestä, että Koli on Suomen eteläisin alue, missä muodostuu tykkylunta. No, sitä on jo kuusien oksilla. Satumaista. Lumi tienpientareilla pysyy valkoisena, puhtaana... eikä ole yhtään liukasta. Eikä kylmä. No, kylmän kokeminen on tietysti pukeutusmiskysymys... Ilma kuitenkin tuntuu jotenkin kovalta, nenää kipristää.

En ollut oikein hoksannutkaan, että täällä talvikausi on näin pitkä. Sitä on jo tottunut siihen, että pysyvä lumi tulee hyvä jos joulun tietämillä (Joensuussakin, ainakin näinä neljänä vuonna mitä olemme asiaa havainneet. Saati sitten rannikolla). No, täällä on selvästi toisin.

Talojen edustoilla näkyy jo suksipaketteja. Mummot kulkevat iltaisin heijastinliivit päällä... Minäkin olen hankkinut ne, ei tässä pimeydessä erotu tiellä jos ei ole valtavaa heijastinkauhtana päällä. Ei järin tyylikästä, mutta tyylikkyyden pohtiminen on nyt tästä tilanteesta kaukana.

Kolilla tulee käveltyä kaupunkikävelyä intensiivisemmin, sillä täällä arkiliikunnan tarvetta ei käytännössä ole. Residenssin ateljee sijaitsee asunnosta kolmen askelen päässä, kauppa noin kolmenkymmenen. Joten tunti arkiliikuntaan ei täällä päde, kun kaupungissa se taas täyttyy helposti.

Huomaan, että paikan kauneudesta ja ihanasta rauhasta huolimatta kaipaan vähän kaupunkimaista actionia ympärilleni. Missään ei ole hyvä, ainakaan täydellistä...

12.11.2009

KÄVELY 11.11.09

Pikavisiitillä Helsingissä. Täälläkin on satanut kovasti lunta. Aamulla on hyvin kaunista, mutta iltaa kohden pientareet likaantuvat ja lumi muuttuu lilliksi. Yäk. Tässä kohtaa vanha kunnon Pohjois-Karjala pesee eteläisemmän Suomen aivan täysin 6-0. Nykyiset talvet rannikolla ovat kertakaikkiaan aivan kauheita.

Kävelen puoli kuuden aikaan Kalliossa, Brahen kentän luona. On jo pimeää. Katselen kadulta sisälle johonkiin toimistoon, joka sijaitsee katutasossa, kivijalassa. Entinen kauppa, oletan, siinä on isot liiketilatyyppiset ikkunat suoraan kadulle. Toimisto on tosi tyylikäs. Minä kun en enää asu täällä, niin osaan kyllä arvostaa sitä, miten meneviltä ja trendikkäiltä joidenkin ihmisten duunipaikat näyttävät. Enempi meikäläisen sukupolven estetiikkaa kuin mitä päivittäin (jälleen siellä) Pohjois-Karjalassa näen. Joten, kohta a: hieno mesta, toimistoksi.

Kello on kuitenkin tosiaan jo puoli kuusi illalla. Trendikkäästä toimistosta ei sitä huomaa: joka pöydän ääressä istuu joku. Jokaisen katse on suuntautunut ikiomaan näyttöön. Kehot eivät liiku. Kukaan ei tunnu näkevän mitään muuta kuin sen oman näyttönsä. Vaikka huone on täynnä porukkaa! Joten, kohta b: näyttää älyttömän spuukilta. Toimisto täynnä zombieita!

Johtopäätös: kiitos taivaan isä, että en enää ole töissä missään toimistossa. Kiitos tuhannesti, että voin elämässäni tehdä jotakin niin järjetöntä kuin kävellä 4 tuntia ja sitten kirjoittaa niistä (joskin pakko sanoa, että tämä ei nyt ole aivan ainoa asia, jota teen). Kiitos, että olen päässyt tuosta helvetin loukusta eroon. Ainakin toistaiseksi.

Sillä ei tuo kyllä kivalta tai kauhean inhimilliseltä ulospäin näytä - vaikka olisi hyvänkinnäköiset puitteet. Danten helvetin ensimmäinen piiri nykyaikaisena sovellutuksena, sanon minä! Paetkaa, ihmiset! Ajatelkaa sitä, miltä se niska-yläselkä -akseli tuntuu tänään, ja mitä on odotettavissa kymmenen vuoden sisään? Tai ajatelkaa sitä stressinhallintaanne! Luuletteko, että kaljallakäynti tai sähly auttaa loputtomasti? Ei se auta, kun kroppa alkaa pamahtelemaan istumisen seurauksena kymmenen vuoden päästä ... jos se nyt kestää niinkään pitkään.

Joo, musta on taas tullut tosiuskovainen. Nyt uskon liikkeeseen enemmän kuin mihinkään muuhun. Naurettavuuksiin asti, tietysti... Mutta kyllä mä silti luulen, että minun sukupolveni - 30+ -jengi - tulee vielä fyysisesti brakaamaan. Ei kenenkään kunto kestä loputonta, maanista työntekoa. Jota vielä tehdään kauhean stressihiki päällä. Ja lähinnä pelkästään näytön ääressä istuen.

Mutta mikä meidät pelastaisi? Sellaistahan se työntekeminen nykyään on, kaikkialla. Vaihtoehdot ovat vähissä...

9.11.2009

KÄVELY 9.11.09

Kävelen Kolin kylältä etelään, vanhaa Jeron tietä. Tavattoman kaunista. Kyseinen laakso, jota Kolin vaarat sekä maa- ja hevostilat reunustavat, on arvotettu valtakunnallisesti merkittäväksi kulttuurimaisemaksi.

Pohjois- eli kylän päässä tie loppuu t-risteykseen. Sen toisella puolella alkaa kansallispuiston alue. Tähän kohtaan parast'aikaa suunnitellaan hemmetin isoa hotellihanketta... Ilmeisesti tyyliä Levi-Saariselkä-Torremolinos. Mitä niitä nyt ympäri maailmaa niitä turistirysiä onkaan... Visuaalinen ja tunnelmallinen ero tulee olemaan massiivinen, mikäli hotellihanke toteutuu. Voi olla, että sen jälkeen ei enää voida puhua valtakunnallisesti arvokkaasta kulttuurimaisemasta.

Toisaalta on varmasti hyvä, että Kolille tulee lisää tarjontaa ja palveluja. Kai se on niin, että jos elinkeinoa (tässä tapauksessa matkailua) ei jatkuvasti kehitetä, se ei pärjää kilpailussa ja kuolee. Toisaalta tuntuu uskomattomalta, että torremolinoksia vielä nykyäänkin suunnitellaan ja rakennetaan. Eikö ole mitenkään mahdollista saada rakennetuksi vähän pienemmin, vähän enemmän pieteetillä? Edes kansallispuistojen kylkeen?

Ja miksi aina oletetaan, että ihmiset haluavat kaikkea rumaa ja tyhmää? Kivahan se on pitsalla käydä, mutta moniko Kolille pitserian perässä tulee? Tai haluaa istua Rossossa, kun voi olla metsässä ja nauttia kansallismaisemasta kaikilla aisteilla?

Rosso, aikamme kansallismaisema?

KÄVELY 6.11.09

Tänään jälleen Joensuussa. Vähän raskasta vaihtaa paikkaa koko ajan.

En ajattele mitään järkevää. Kävelen vain eteenpäin, poikkean puolihaluttomasti eri poluille: en ole järin innostunut, mutta en nyt mitenkään tympääntynytkään. Kunhan laitan tassua toisen eteen. Huomaan kuitenkin, että nyt - mahan kanssa on tullut elettyä jo viikolle 32 - henkeä alkaa ahdistaa normaalia nopeammin. Minulla taitaa olla myös elämäni ensimmäinen närästys - tosin en ole varma, miltä se tuntuu. Joten huomaan, että kävelyprojektini fyysinen luonne alkaa olla muuttumaan päin. Totean, että äitiyslomani alkuun onkin enää vain 3 viikkoa. Siihen loppuu sitten tämä proggis. Se on omituinen ajatus, olen niin tottunut kävelemään joka (arki)päivä pitkiä aikoja.

Muutaman tunnin kävelyn jälkeen käyn laskemaan päässä erilaisia tulevia asuntolainavaihtoehtoja. Virkistävää pyöritellä lukuja päässä. Tämä on zeniläinen mielentyhjentämisharjoitus, jos mikä!

5.11.2009

KÄVELY 5.11.09

Sataa lunta, pieninä pallomaisina rakeina. On harmaata, äänet kuuluvat kuin vaimennettuina... paitsi aallot, ne kumisevat rantaan. Jollain tapaa on surullinen tunnelma... vai ihanan rauhallinen?

Koli elää vuoden ympäri, se ei ole pelkkä turisti- ja kesämökkipaikka. Kylän alakoulussakin on kuulemma 17 lasta. Aika paljon noin 250 vakituisen asukkaan kyläksi! Mielestäni Koli onkin siitä harvinainen (suomalainen? itäsuomalainen?) pikkukylä, että se ei selvästikään ole tekemässä kuolemaa. Olen yllättynyt, kuinka paljon kylän keskustassa = risteys, jossa kauppa, kahvila ja residenssikin sijaitsevat - hyörii väkeä. Vaikka kuulemma marraskuu on vuoden hiljaisin kuukausi.

Kävelylläni jokin paku ohittaa minut. Kuski morjestaa ja tööttää torvea. Hymyilen takaisin. Taisipa ukkeli sekottaa minut johonkin kyläläiseen... Ai että miten paljon pidän paikoista, joissa ihmiset tervehtivät toisiaan. Toissailtanakin, kun kävelin pimeässä raitilla, minut ohitti joku paikallinen, about ikäiseni nainen. Ja sanoi reippaasti kohdallani, että "Iltaa." Kyllä maalla on mukavaa. Tuhat pistettä Kolille!

4.11.2009

KÄVELY 4.11.09

Tänään minulla on niin paljon asioita hoidettavana, että lähden miehen kyydissä kaupunkiin. Kävelen tunnit alta pois aamupäivästä. On kiva katsella Joensuuta, jotenkin uusin silmin, kun tulee tuolta metsästä. Jos rupeaa kaupungin pienuus korpeamaan, niin yksi vaihtoehto on vaihtaa kylä vielä pienempään. Tepsii! Ja mitä pidempään metsässä on, sitä kaupungimmalta pikkukaupunkikin tuntuu. Eli, aina ei tarvitse lähteä Pariisiin.

Päätän kiertää ne reitit, missä yleensä viihdyn. Suuntaan suoraan siis Pyhäselän rantaan, Vainonniemen huvilan lähettyville. On hieno ilma, välillä aurinkokin paistelee: hyvä kuvaussää.

Mietin kävellessäni maisemakokemusta ja ihmisen "oikeutta" tietynlaiseen maisemaan. Pyhäselkä on tänään todella hieno, aivan tyyni, päällä usvaa: se on kylmenemään, jäätymään päin. Upeita näkymiä.... vastaranta pilkottaa kylmän usvan takaa... Pohdin, voinko sanoa rakastavani Pyhäselkää? Vain sen kauneuden tai siltä saamieni esteettisten kokemusten takia...? Riittääkö se? Tottakai on banaalia sanoa, että rakastaa maisemaa, mutta jos nyt jollakin sanalla on kuvattava sitä, mitä Pyhäselänkin edessä tunnen, niin jossakin sentyyppisessä sektorissa kuin rakkaus sitä kuitenkin liikutaan.

Samalla, kun ihailen järveä, tiedostan, että se ei ole meri. Ja merihän on tietysti minun elementtini: olen Kotkasta kotoisin. Lisäksi se osa sukuani, johon identifioidun, on Suomenlahden itäisestä saaristosta. Olen meren tyttö, vaikken kyllä osaa oikein edes moottoria ajaa.

Mietin mummoani, joka syntyi saaressa, ja kuoli sairaalahuoneessa, josta oli upea näköala kauas merelle. Olen iloinen, että hän kuoli sillä puolen sairaalaa: meri oli hänelle selkeä, kiistämätön elementti, täysin ylitse muiden. Ei koskaan tarvinnut epäillä, rakastiko hän sitä maisemaa: kyllä, rakasti. Hän oli täysin sitoutunut mereen ja sukumme saareen. Kenties hän jollakin tavalla onnistui välittämään asenteensa eteenpäin, seuraaville sukupolville? No, kaikki kotkalaiset ovat kyllä merihulluja, joten pelkkää mummon perua tämä itsestäänselvä yhteys mereen ei minullakaan ole. Kotkassa meri on keskeinen osa kollektiivista alitajuntaa.

Joten täällä minä seison, hienon järven rannalla. Ja pohdin, pystynkö rakastamaan vettä, jos näen vastarannan. Jälleen, tänäänkin, tuskailen siis sitä, mille rannalle ja mihin maisemaan minä tässä maailmassa kuulun.

3.11.2009

KÄVELY 3.11.09

Tänään lähden liikkeelle yhden jälkeen iltapäivällä. On hieno, aurinkoinen ilma. Tarkoitukseni on kipittää ylös Ukko-Kolille ja käydä kuvaamassa siellä Eero Järnefeltin maisema - siis se, jota hän kävi maalaamassa loputtoman monta kertaa, ja joka on ikuistettuna mm. Helsingin rautatieaseman ravintolassa.

Kultakauden taiteilijat, Järnefelt etunenässä, ovat nimittäin olleet pitkälti vaikuttamassa siihen, miten Koli nähdään tänä päivänä. On mielenkiintoista, mikä on taitelijoiden ja turistien kuvaaman maiseman suhde. Kolilla vuorovaikutussuunta näyttäisi olevan aika yksiselitteinen. Nykyturisti kuvaa samoja maisemia, kuin karelianistit tai varhaiset taidevalokuvaajat (kuten Inha).

Puistoon on rakennettu näköala- eli valokuvauspaikkoja ja siten suunnattu turistien katseen suuntaa "oikeaan" tai "katsomisen arvoiseen" suuntaan. Epäilen, että samat paikat ovat olleet käytössä jo alueen matkailubisneksen alkuaikoina, 1800-luvulla. Epäilen myös että näköalapaikkojen valintakriteereinä ovat toimineet varhaisten kävijöiden, taiteilijoiden kuvauspaikat. Jännä ilmiö, muuten, miten ihminen silloin kun on turisti, haluaa valokuvata täsmälleen saman maiseman kuin kaikki muutkin - mahdollisesti jo sellaisen maiseman, jonka on nähnyt kuvissa sata kertaa - eikä katsoa maisemaa itse, omasta vinkkelistä eli kuvauspaikasta.

Joten. Minä haluan liittyä suureen joukkoon. Kiiruhdan ottamaan puolivälikuvat Ukko-Kolin huipulle. Yleensä en taimaa kuvan paikkaa millään lailla, vaan räpsäisen sen sieltä missä satun kuvanottohetkellä olemaan. Nyt - Kolin, karelianistien ja matkailuelinkeinon kunniaksi haluan kuitenkin ottaa ihan klassisen maisema-turistikuvan. Joudun pistämään juoksuksi viimeisen minuutin aikana... melko raskasta juosta kalliota ylös mahan kanssa! Vaikka läähätän hirveästi, päädyn huipulle oikealla kellonlyömällä. Mahtavaa. Hienot maisemat!

On kaunista, piru vie - olen jälleen iloinen, että meillä Suomessa on näitä järjettömän upeita kansallispuistoja. Olen kyllä kuullut, että Kolin kansallispuisto (perustettu v. 1991) ei ihan itsestään ole syntynyt , vaan suojelupäätöksen läpiajaminen vaati aika paljon ponnisteluja paikallisilta luonnonsuojeluihmisiltä. Olen jopa kuullut, että jotkut suojeluhankkeen keskeiset vaikuttajat olisivat saaneet nimettömiä tappouhkauksia... tiedä häntä... otan kuitenkin henkisesti lakin pois päästä nyt täällä Ukko-Kolilla seisoskellessani, heidän kunniakseen. Nämäkin paikat voisivat olla ilman yksilöiden periksiantamattomuutta ihan muussa käytössä kuin nykyisessä. Onneksi on olemassa kansallispuistosysteemi!

KÄVELY 2.11.09

Kolilla.

Herään jo aamulla seitsemältä mutta nuhjuan sisällä residenssin tiloissa miltei klo 16 asti, ja vasta sitten lähden ulos/kävelylle. Huomaan, että en ole oikein käsittänyt, mikä vuodenaika on meneillään... iltapäiväneljältä on jo melko hämärää. Ja nyt on käynyt myös niin, että siitä tavarakuormasta, jonka tänne mukanamme raahasimme, ovat tietenkin jääneet heijastimet pois. Aika paha juttu... Menen lähikauppaan ja kysyn aina-ystävälliseltä kaupan kassalta, että löytyykö heijastimia. Ei löydy. Kassan täti on oikein pahoillaan, luulen että molemmat näemme sielumme silmin miten minä liiskaudun pimeässä rekan alle isoine vatsoineni... no, ei auta. Täytyy kulkea kunnolla tien sivussa aina, kun se on mahdollista.

Koska vatsani alkaa tosiaan olla iso, eikä hapenottokykyni ole muutenkaan liian hyvä, en tänään rasita itseäni kävelemällä ylös Kolille, vaan suuntaan alas sataman suuntaan. On miltei täydellinen täysikuu, jännä miten hyvin se valaisee. Miten hienot varjot! On kylmähkö, hieno ilma, pikkiriikkisen jäätä maassa, ruohoissa ja puissa. Mahtavaa.

Otan puolivälivalokuvat aivan pilkkopimeässä. Niistä ei saa mitään selvää.... ottaessani kuvia kuulen outoa, atavistista ääntelyä tai mylvintää. Se kuuluu läheltä! Hiukset nousevat pystyyn ja maha ehtii muljahtaa kerran ympäri, ennen kuin tajuan, mistä on kyse. Pielinen jäätyy. Hitto, se on hurja ääni mitä järvet pitävät jäätyessään... Herättää kauhua, ihan oikeaa sellaista.

Kävelen koko neljä tuntia putkeen, välillä valokuvailen, löydän vanhan tienpohjan ja sillan... ei ota yhtään päähän. Luulen, että olen liikaa kävellyt yhdessä ja samassa kaupungissa, siksi viime aikoina kävelyt ovat ruvenneet tökkimään. Nyt, uudessa ympäristössä, olen taas intoa täynnä.

2.11.2009

KÄVELY 30.10.09

Tänään kävelen kauppakeskukseen, kauppakeskuksessa ja kauppakeskuksesta. Neljä tuntia! Joista kaksi menee sisätiloissa. Siis kaupassa. Prismassa. Aivot sulaa, kun ajattelee, mihin ihminen voi aikaansa käyttää.

Olemme muuttamassa residenssiin Kolille ensi kuuksi, ja siksi menemme ostamaan oikein kunnon lastit ruokaa jne paikalliseen shoppinghelvettiin. Tunti pamahtaa tässä. Sitten mies lähtee autolla ostosten kanssa pois, ja minä jään kävelemään. Olen juuri ottamassa kuvaa ulkona, kun kameran pattereista loppuu virta. "Hyvä, että satun olemaan juuri tässä", ajattelen, "kipaisenpa takaisin Prismaan ja ostan uudet." Menen takaisin kauppaan. En malta kuitenkaan poistua pelkät patterit ostoskorissa, vaan harhailen ympäri hallia... ja löydän kaikkea mahtavaa. Product placement toimii jälleen? Vai onko se minun orgastinen haluni ostaa jotain, ihan mitä tahansa, sama se miten kamat on aseteltu? Kun tulen uudelleen ulos, kello näyttää että toinen tunti katosi jonnekin. Enkä minä edes muista, mitä tulin juuri äsken ostaneeksi. Jotain tarpeellista ja järkevää nyt kuitenkin.

Tallaan kotiin silmät kirvellen. Nyt niitä jalkapohjia muuten vasta särkeekin. Ekaa kertaa harmittaa, että minulla ei ole askelmittaria mukana. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta kilsaa sitä kahdessa tunnissta kaupassa kävelee. Ja verrata määrää ulkoilmakävelyyn, tai siis oikeaan kävelyyn. Hitto, olisiko pitänyt ostaa se mittari nyt kun kerran Prisman aarreaittaan sortui menemään?

29.10.2009

KÄVELY 29.10.09

Tänäänkin saan huijatuksi sisäistä protestanttiani, joten suuntaan aamusta kävelylle enkä työpöydän ääreen. Ilma on tosiaankin hiukan kylmennyt, pakkasta on aste tai pari. Maassa on kuuraa - minulle tulee aina mieleen tanskalaisten sisustuslehtien joulunumerot, kun lunta on maassa huurteenomaisesti. Esteettistä - ja varsin tanskalaista!

Aurinkokin paistaa aina välillä. On kivaa ja hienoa. Kyllä sitä pitäisi tajuta lähteä haukkaamaan happea päiväsaikaan, kyllä se hyvää tekee. Ja ei varmaan alenna työtehoja millään lailla, päin vastoin. Mutta se nyt vain on niin hakattuna ainakin suomalaisen selkäytimeen, että työnteko on sitä että puuhaa jotain sorvin ääressä. Muu on sekoilua tai lusmuilua.

Näen kävelylläni joitakin päiväkotiryhmiä. Lapset juoksevat kuin hullut, kaatuilevat, välillä itketään, mutta sekunneissa murhe unohtuu ja taas mennään. Lapsia kaitsevat aikuiset - yleensä naiset, mutta kyllähän noita sivareita ja koti-isiäkin näkee - yleensä joko seisovat melskaavan lapsilauman keskellä, tai istuvat jossakin läheisellä penkillä. Minä en voi tulkita niitä tunnelmia muuten, kuin että miten tuon aikuisen pää kestää. Minusta on ollut aina kurkkuakuristavan kauhea näky katsoa noita lasten touhuja valvovia aikuisia. Sehän on ihan hirveää, kun aikuiset eivät itse voi tehdä mitään. Mikseivät nekin jumppaa siinä samalla? Herranjestas, siinähän tulee kylmä... ja varmasti ottaa päähän. Minua ainakin ottaisi.

Olimme mieheni kanssa käymässä viime kesänä Tallinnassa. Sinne oli rakennettu - ihan keskustaankin - lasten leikkipuistojen viereen aikuisten jumppapuistoja. Idea ymmärtääkseni oli tosiaan se, että äidin (siellä varmaan yleensä se on nainen, joka lasta hoitaa) ei tarvitse istua ja ärsyyntyä heikkalaatikon sivussa samalla kun jälkikasvu harjoittaa motoriikkaansa, vaan äiti voi ihan itsekin urheilla. Säntäsimme mieheni kanssa tietysti heti testaamaan ne vehkeet - ne olivat sellaisia järeitä kuntosalilaitteita. Emmekä olleet ainoita käyttäjiä, samaan aikaan meidän kanssamme laitteissa hyöri kouluikäisiä vekaroita, siis niitä, joille lasten leikkipuistot ovat jo liian lapsellisia. Ihan mahtava keksintö! Eläkeläisten leikkipuistoistahan Suomen mediassa on ollut jo puhetta - en tosin ole nähnyt vielä yhtään missään - mutta ei vielä näistä aikuisille suunnatuista. Vaikka, kun sellaisen on jossakin nähnyt, niin ajattelee, että toihan on nyt ihan itsestäänselvä asia - tottakai tuollainen leikkipuisto, jossa on huomioitu myös valvojien tarpeet, on sitä mitä pitää olla!

Kävellessäni jälleen yliopiston takana olevalla pururadalla näen perinteisen suomalaisen ulkoilmakuntosali- tai voimailuvehkeen. Siis sellaisen tukkijutun, jota voi nostella. Nostelen parrua muutamaan kertaan. On se perhana raskas. Kyllä muuten entisajan tukkimiehet oli kovia poikia, kun noita vippailivat päivät pitkät.

28.10.2009

KÄVELY 28.10.09

Tänään olen superovela ja lähden kävelylle jo puoli yhdeltätoista aamulla. Ennen lounasta ehdin kävellä lähes koko kolmituntiseni, joten illaksi ei jää paljon mitään. Mahtavaa.

Onpas kiva olla ulkona valoisaan aikaan! Ja sääkin on hyvä, kostea, lämmin, syksyinen. Vähän on vain turhan harmaata. Sitten kun aurinko käy taas paistamaan, niin kaikkihan on ihan täydellistä!

Läksiessäni kävelylle mietin perusikuisuusaihettani eli muuttoa pois Joensuusta; paluumuuttoa Helsinkiin tai ainakin Etelä-Suomeen. Olemme mieheni kanssa muuttaneet Joensuuhun 4,5 vuotta sitten siksi, että hänen lapsensa ensin muuttivat äitinsä kanssa tänne. Pian molemmat tyttäret ovat täysi-ikäisiä, joten meidän alkuperäinen syymme asua Pohjois-Karjalassa raukeaa. Tai, pikemminkin sanottuna, meille pitäisi löytyä uusi hyvä syy jäädä. Aivan varmasti molemmat lapsetkin häipyvät täältä muualle opiskelemaan heti kun pääsevät.

Toistaiseksi emme ole kotiutuneet mitenkään loistavasti. Toisaalta tuntuu, että olisi aika surullista lähteä täältä poiskin ... Ainakaan kauhean pian... Toisaalta voisi kyllä lähteä vaikka samantein. Vaikea kysymys! Ikävästi kuitenkin näyttää siltä, että emme ole yksin tämän problematiikan kanssa. Hyvin suuri osa tuttavistamme, niistä jotka ovat syystä taikka toisesta aikuisiällä muuttaneet Joensuuhun, päätyvät muuttamaan pois muutaman vuoden jälkeen. Elleivät sitten ole täältä kotoisin ja suuria kotiseutuihmisiä. Tai, elleivät sitten ole sattuneet saamaan aivan lottovoiton kaltaista työpaikkaa - niitäkin jokunen on, kun kaupungissa kuitenkin on yliopisto, ammattikorkeakoulu sekä joitakin valtion laitoksia.

Äskettäin kuulimme, että eräs tuttavapariskuntamme (akateemisesti koulutettu, molemmat töissäkäyviä, useampi lapsi, noin nelikymppisiä) aikoo muuttaa pois heti, kun heille molemmille löytyy töitä jostakin isommasta suomalaisesta kaupungista. He muuttivat tänne samoihin aikoihin kuin me. Ja silloin olivat kovasti sitä mieltä, että ovat tulleet pidemmäksikin aikaa, elleivät jopa jäädäkseen. Mutta näin ei sitten käynytkään... Se on surullista, apeaa. Ja jollakin tavalla henkilökohtaisesti pelottavaa... Onko kertakaikkiaan niin, että ei täällä voi pidemmän päälle asua, viihtyä, tuntea olevansa tarpeen...?

Miksi? Pitääkö täällä tosiaan olla täältä kotoisin, että sopii joukkoon?

KÄVELY 27.10.09

Tänään pääsen työpöydästäni eroon jo klo 17:30 - ja lähden suoraan kävelylle. Olen äärettömän hyvällä tuulella - en itsekään voi käsittää, että miksi. Riemuitsen siitä, että tänään olen kotona jo kello 20:30 - mikä tarkoittaa sitä, että tänään ehtii tehdä jotain muutakin kuin vain tallustaa eteenpäin. Vaikka katsoa elokuvan. Super!

Satelee vähän, on syksyistä, mutta lämmintä, plussaa viitisen astetta. Minusta on oikein kiva ilma. Seuraavina päivinä kylmenee taas, mikäli sääennustukseen on luottamista. Monissa puissa ja pensaissa - niin kuin vaikka syreeneissä - on vielä kaikki lehdet tallella, ja ne ovat vihreitä. No, koivut ja vaahterat ovat keltaisenaan, mutta niissäkin lehti on vielä ainakin puoleksi puissa. Hassua - sitä kun ensimmäisten lumisateluiden jälkeen orientoituu, että nyt on sitten talvi tullut.

Useimpina päivinä kävelen nuo ylimääräiset kolme kävelytuntiani kahdessa jaksossa - aikataulullisista syistä (ja sitten vielä se perusarkiliikuntatunti päälle = 4 tuntia päivässä). Joskus kävelen koko kolme tuntia kerralla, niin kuin tänään. Kyllä se on aika pitkä lenkki, ei voi muuta todeta. Kyllä se ihan jo vaeltamisesta käy, vaikka vauhti ei olisi kova, eikä selässä painoa. Mutta kyllä se on aikana jo niin pitkä, että jotain tapahtuu.

Liikunta henkisen kasvun välineenä...

27.10.2009

KÄVELY 26.10.09

Tänään on ensimmäinen arkipäivä syysaikaa. Kellot siirrettiin eilen. Nyt tilanne on taas se, että päivällä ei ehdi kissaa sanoa, ennen kuin on taas yö.

Tänään oli myös Möhkön Yksinäisen viimeinen treenipäivä. Huomenna äänitetään. Minun osuuteni alkaa olla ohitse ja näyttelijän on otettava teos haltuunsa. On aika jännä juttu, miten ohjaajan työprosessi menee, varsinkin silloin, kun on itse kirjoittanut tekstin. Kirjoitusvaiheessa henkilöt ovat kauhean lähellä itseä, ne kulkevat mukana sinne minne menet. Ohjaaminen on enemmänkin sitten luopumista... ehkä ohjaaja on niin kuin doula, synnytysavustaja? Jonka tehtävänä on enää olla tukena synnytyksessä. Ja pitää itsensä kurissa, olla menemättä toisen tuskiin mukaan.

Niin, ehkä minä olen sellainen ohjaaja. Tai ainakin haluaisin olla. Tai sitten minulla on nämä synnytysasiat tulossa päällimmäisiksi.

Ihmeellinen syksy, kerta kaikkiaan. Ajattelin, että tämän kävelyproggiksen tiimoilta tekisin jotain kivaa, vaikka rekonstruktioita kuuluisista kävelyistä. Mutta ei todellakaan. Minulle tämäkään ei ollut erityisen helppo projekti, olen kävellyt pitkin syksyä yhden aikaa sitten Ilomantsissa teloitetun hepun kanssa. Ajatellut kuolemaa, käynyt kuolemaa läpi. Ja illat sen kun pitenevät. Eipä tosiaan tullut mitenkään liian valoisa tästäkään proggiksesta. Mutta siitä tuli se, mikä tuli. Raskas. Parempi niin.

Toisaalta, kuten sanottu, tunnen, että olen jo päästänyt Pietikäisestä irti. Tänään hän on jo enemmän näyttelijän asia kuin minun - näyttelijänhän on näyteltävä häntä, käytävä sama prosessi omalla tyylillään läpi. Kohta teksti on äänitetty, sitten kuvamateriaali valmis, sitten tulee äänimaisema... sitten lopullinen ohjelmointi iPod-laitteeseen... sitten tiedotus-jne hässäkät, koeyleisö, yleisö... Kaikessa tässä olen jollakin tavalla mukana, mutta ohjaajana, doulana, en sinä joka synnyttää. Ja jokainen vaihe vie minua kauemmaksi siitä tekstistä, jonka kirjoitin, siitä kuolleesta sotilaasta, jonka olen kuvitellut. Kauhean nopeasti sitä joutuu elämässä luopumaan kaikesta, minkä kanssa on ollut tekemisissä. Lopulta Möhkön Yksinäinen on minulle vain yksi juttu, jonka olen joskus tehnyt. Monien joukossa.

Mutta. Tämä kävelyproggis on todellakin edelleen kesken. Jos jokin niin se on kyllä aivan konkreettista. Jalkapohjanikin ovat tietoisia asiasta. Ei ole mitään työryhmää, joka jatkaisi tästä, ja minä vain doulailisin, seuraisin sivusta hiukan kannustaen.

Tänään minulla on aivan tolkuton päänsärky, kun lähden liikkeelle. Käyn pilatestunnilla kävelyn välissä, mutta se ei auta. En myöskään pääse heti liikkeelle, sillä kaksi naista tulee kertomaan minulle synnytysjuttuja. Jälleen minusta tuntuu, että ihmisten kiihkeys kertoa lapsijuttujaan odottavalle äidille paljastaa jotakin hirveän merkittävää siitä todellisuudesta, jossa elämme. Eikö tämäntyyppiselle puheelle tosiaankaan ole tilaa työorioituneessa ja suorituskeskeisessä maailmassa? Minä kuuntelisin mielelläni.... minua kiinnostaa kyllä... mutta on niin paha olla, päätä särkee niin paljon että ihan kohta oksennan... horjun naisten välissä sanomatta mitään.

Kävelen pilateksen jälkeen pari tuntia. On syksyistä, muutama plusaste, kosteaa, sumuista. Hyvä sää päänsärkyiselle. Kipu käy hellittämään, melkein lakkaa. Kun pääsen kotiin, liedellä odottaa keitto. Keitttiön pöydällä palaa kynttilä. Mies ja kissa nukkuvat. Tällaista elämää.

Tänään ennen kävelyä laskin, että jäljellä on 5 viikkoa, eli 25 päivää, eli 100 kävelytuntia. Motivoin itseäni ensimmäistä kertaa kalorimäärillä: varmaankin voin olettaa, että tunnissa palaa 150 kaloria. Yhteensä 15 000 kaloria. Tosi paljon!

Mutta ehkä se tarkoittaa sitä, että kun proggis on ohi, pamahdan heti kauhean lihavaksi?

26.10.2009

KÄVELY 23.10.09

Tänään pääsen onneksi pois Joensuun keskustasta. Kävelen Tuupovaarassa, paikassa jossa en aikaisemmin ole käynyt. On kaunista. Ok, paljon näkyy avohakkuita, mutta myös vanhemman oloista metsää, ihan tien poskessa. Ja: yllätys: tien varrelta löytyy muutama tosi hieno vanha talo. Vau. On täällä onneksi näitäkin. Osaa rempataan, hyvä.

On kylmä, maassa on pieni kerros lunta. On äärettömän hiljaista. Ihanaa.

KÄVELY 22.10.09

Tänään päästän kaiken vihan ja katkeruuden valloilleen. Miksi minä olen täällä? Mitä hyötyä tai iloa tästä on? Näenkö ympärilläni mitään hyvää? En.

Kävelen samoja reittejä kuin normaalisti pimeällä. Rauhoitun hetkeksi Pyhäselän rannalla. Mutta en halua antaa periksi, haluan valittaa. Teen mielessäni listoja Joensuun hyvistä ja huonoista puolista, niin kuin monta kertaa aiemminkin. En kuitenkaan löytääkseni mitään positiivista, vaan purkaakseni kaunaa. En ole mikään nuupahtanut keski-ikäinen. Miksi minun pitää asua paikassa, jossa yleisin viikonlopputekeminen on oman auton peseminen ja puunaaminen omalla takapihalla, tai nurmikonleikkuu, telkkarin katsominen...? En kestä mitään. En kestä suuren kotimaamme henkistä tilaa.

Tänään sallin sen itselleni, tänään kieriskelen vitutuksessa, siinä että olen juuri tässä missä nyt olen, pienessä suomalaisessa kaupungissa, kaukana kaikesta muusta paitsi lähimarketista ja mettästä.