KÄVELY 25.8.10

Melkein kaikki tähän asti ottamani kuvat ovat lähellä kotiamme. Tänä vuonna (tähän asti) kävelemiseni on ollut todella erilaista kuin viime vuonna. En pääse kävelemään pitkää matkaa, vaan pyörin aika lailla samoilla reiteillä keskustan ja kodin tuntumassa. Se johtuu lapsestani. Tietenkin hänen tarpeensa tulevat ensin - pysähdymme silloin kun hänen tarvitsee pysähtyä, liikumme silloin ja niin kauan kun hänelle sopii.

Jos viime vuoden askeleet ja tämän vuoden askeleet piirtäisi kartalle, viime vuonna olisi tullut viivoja, nyt ympyröitä.

Elän ympyräistä elämää!

KÄVELY 24.8.10

Tänään huomaan, kuinka monella eri tavalla kävelen yhden arkipäivän aikana.

On vaunun rauhallista lykkimistä joen varrella, kun lapsi nukkuu päiväuniaan. On tasapainoilua samojen vaunujen kanssa kaupassa, kun on vähän kiire lapata ostokset koriin ja huolehtia, että lapsi ei viskaa niitä korista saman tien lattialle. On iltaköpöttelu repun kanssa, joka kruunaa koko päivän, vaikka hartioita kivistääkin. On puolijuoksuinen kiiruhtaminen työhuoneelle, jotta ehtisin kirjoittaa edes jotakin. On vielä rivakampi askellus työhuoneelta kotiin, ikävän siivittämä hoppu oltuani pari tuntia poissa kotoa.

Kuninkuuslajia eli vaeltamista en ole päässyt pitkään aikaan tekemään. Sitä jo odotan, kun saa taas laittaa rinkan selkäänsä ja jättää maailman taakseen. Niin, metsään tekisi mieli. Kaupungissa ja lyhyttä matkaa kävelemällä kävelemisestä ei saa kuin pienen aavistuksen.

Niin kuin hengittäisi vain ihan vähän, puolella keuhkoa.

KÄVELY 23.8.10

Yleensä lapseni nukahtaa vasta iltakävelyllä, rintareppuun. Tänään hän kuitenkin simahtaa ennen aikojaan ja jää kotiin kun minä painelen ulos viimeistä kävelypätkää suorittamaan. Ilta on jo pimeä, huomaan, että nyt taas jo tarvitsisi heijastinta.

Kuljeskelen päämäärättömästi joen liepeillä noin tunnin verran. On outoa olla liikkeellä ilman että a) puuhaltaa kauhealla kiireellä jonnekin tai b) lapsi on mukana c) a+b. On outoa olla illalla kävelyllä ilman tuhisevaa möykkyä rinnan päällä ... Itse asiassa, tämä taitaakin olla ensimmäinen iltakävely ilman lasta. En siis ole koko vuonna ollut yksikseni vain ulkoilemassa. Hmmm. Outoa.

Kotiin päin palatessani ohitan hotellin. Sen valomainokset loistavat pimeässä illassa. Yht'äkkiä ajattelen, että mihin ihmeeseen elämästäni on kadonnut kaikki bling-bling..? Ei siitä nyt niin kauan ole, kun hypistelin lentokentillä kosmetiikkapurkkeja... Nyt olen koko ajan vain kotona, pyörin näillä samoilla nurkilla.

Eipä silti, en tietenkään vaihtaisi. Mutta taidan haluta molemmat.

KÄVELY 19.8.10

Nyt ottaa koville. Jostain syystä yleensä loistavasti nukkunut lapseni on sekoillut koko viikon yöt. Katkonainen uni, pilatestuntien alkaminen, päivittäiset kävelyt ja ilman muuttuminen kuumasta kylmähköksi pamahtavat kerralla päälle, enkä voi mitenkään hyvin. Päätä särkee, naama on kalpea, hartioita jomottaa.

Maitohapoilla ollaan. Piru vie! Nyt jos ei olisi projektia, ei kävelisi. Onneksi on projekti.

KÄVELY 18.8.10

Lapsen kanssa tämäkin on totisesti toisenlaista: nyt kävely on nykivää ja katse suuntautuu maiseman sijasta lähtökohtaisesti noin metrin päähän itsestäni. Tuon tuosta korjaan aurinkovarjoa, nostan tutin, pelastan tiputetun pelle-lelun kadulta, tiiraan silmä kovana että kullannuppu ei tipu pellen perässä.

Ainakin on selkeä fokus. Ei tarvitse kelata turhia; työtä, asuinpaikan vaihtoa, tulevaisuutta.

Tai siis, ei koko aikaa. Ja pienikin katkos siinä kelassa on erittäin toivottua. Ei siis pala hermo, vaikka pelle lentää sadalla metrillä sata kertaa.

KÄVELY 17.8.10

Päivä on kuulaan kaunis. Helteet ovat ohitse. Ilmassa on ripaus syksyä, kaihoa...

Työnnän vaunuja kirkkopuistossa. Sinne on tänä kesänä pystytetty frisbeegolfrata. Radalla on nytkin peliporukoita. Kuuluu naurua ja kannustushuutoja. Kävelen puiden alla, laiskasti. Riippuvat lehdet osuvat kasvoihin. Lapseni ihmettelee puiden varjoja.

Tällaista on onnellinen elämä.

KÄVELY 17.8.10

"Saanks mä kysyä, miten sä aiot toteuttaa sen?" kysyy aviomies, kun kerron, että aion jatkaa neljän tunnin kävelyitäni. Hän muistaa liian hyvin, kuinka viime vuonna pysyin illat poissa kotoa. Viime vuonna olin vain raskaana, joten harrastamaan pääsi. Nyt olen pienen lapsen äiti - aivan aiheellisesti mies on ihmeissään, että mistä se luulee repivänsä sen kävelemiseen kuluvan ajan.

No, siivoamisesta, tiskaamisesta ja sensellaisesta tietenkin!

Itse asiassa tuoreena äitinä tulee ulkoiltua koko ajan. En usko, että projekti lisää kävelyyn käyttämääni aikaa enää mitenkään dramaattisesti. Minähän olen vanhempainvapaalla: aikaa kuljeskella on aivan eri tavalla, kuin silloin, kun on töissä.

Ja näin näyttäisi olevan, ensimmäisen kävelyn perusteella. Lykkäilen vaunuja ympäriinsä ja aika kuluu nopeasti. Lapsi on hyvällä tuulella, samoin minä. Ilma on kaunis, kaikki helppoa... Olen jännitystä täynnä: tästä alkaa uusi syksy. Onpa kivaa olla ulkosalla!

Käyn kävelylenkkien välissä vielä pilates-reformer -tunnilla. Se on kauden ensimmäinen. Ohjaaja sanoo: "Nyt menee sitten maitohapoille, mutta ei voi mitään!", ja minua naurattaa. Jaa, tässähän alkaa taas olla kaikenlaista puuhaa. Mitenköhän sitä jaksaa.

Mutta: parempi maitohapoilla kuin sohvalla maaten. Kyllä se näin vain on.

JÄLLEEN KÄVELYLLÄ - OSA II

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun aloitin Kadonnneet neljä tuntia -kävelyteoksen. Ja on kulunut yli puoli vuotta siitä, kun sen päätin.

Sen jälkeen on tapahtunut paljon - olen tullut äidiksi, oppinut monta asiaa. Tehnyt yhden ohjauksen loppuun. Elänyt hyvää, onnellista elämää.

Silti olen huomannut, että jotain puuttuu. Ehkä se on käveleminen..? Toisaalta, kuljeskelen edelleen paljon, nyt vain rattaitten kanssa. Muutama tunti menee edelleen kävelypuuhiin, joka päivä.

Joten, ehkä se mikä puuttuu on bloginpitäminen? ... Ehkä se, että kuvaamalla matkojani ja kirjoittamalla niistä, tekemällä tätä hassua kävelytaidetta, arkinen puuha muuttuu joksikin muuksi. Se elävöityi, yleni.

Olen kaivannut tätä tapaa kävellä.

Siksi keksin proggikselle jatkon, kakkososan. Tien päällä ollaan taas. Hitto, miten hauskaa!

Kävelen siis jokainen arkipäivä 4 tuntia. Tällä kertaa tallennan puolivälissä äänimaisemaa. Mutta valokuvaan kyseisen puolivälipaikan, samaan tapaan kuin edellisellä kerralla, kaikkiin neljään ilmansuuntaan. Ainahan on kiva katsella maisemia...

Tästä se lähtee, marraskuussa loppuu. Mahtavaa. Ja kolmososankin muoto on jo keksitty.