KÄVELY 6.9.10

Tänään tulee toinen välipäivä matkustamisen takia. Ottaa aika paljon päähän!

Saavumme viikonlopun vietosta yöllä, olen poikki koko päivän, pyykkivuori on valtava, ikkunat edelleen likaisia ... Askeleita kertyy vain 9120. 10 000 askelta on mittarinvalmistajien päivittäinen minimisuositus, joten ei hyvältä näytä - kohta olen täysi plösö.

Jaksan käydä pilateksessa. Onneksi, sillä tulen siitä hyvälle tuulelle. Päätän, että tänään en kävele koko neljää tuntia, vaan käytän ajan siihen että leikin lapseni kanssa. Hän täyttää tänään kahdeksan kuukautta. Ja elämä on riemukasta.

Sanon miehelle, että näinköhän lopetan tämän kävelyhomman tänä vuonna kesken. Alkaa olla minuttiaikataulufiilis, eikä siinä ole mitään järkeä. On aika kreisi ajatus, että ottaa suorituspaineita omasta pasianssinpeluustaan. Sillä sitähän tämä kävelyblogi on. Olen keksinyt itselleni jotakin puolijärkevää tekemistä, nyt kun olen vanhempainvapaalla, nyt kun yritän kirjoittaa itseni lisensiaatiksi. Kävelen, koska se tuo minulle iloa. Pidän tätä blogia ilosta. On hulluutta ottaa tästä paineita. Jos haluan ottaa paineita jostakin, tehdä mahdottomia aikatauluja, se kannattanee tehdä sitten niin, että saa samasta puuhasta myös palkkaa.

Neljä kävely(/juoksu)tuntia saa helposti ujutettua päivään. Vaatii kuitenkin sovittelua, että saa ujutettua samaan päivään myös muita itselle tärkeitä asioita.

Toisaalta, en osaa oikein edes ajatella, millaista olisi, jos en kävelisi joka päivä. Mitä minä loppujen lopuksi keskeyttäisin?

KÄVELY 3.9.10

Tänään on välipäivä. Ajamme Helsinkiin ja piipahdamme mummolassa matkan varrella.

Harmittaa, että käveleminen jää väliin. Tuntuu, kuin huijaisi itseään pasianssissa.

Mutta tämä on kyllä tuttua aikaisemmilta ajoilta: kun matkustaa, liikkuminen jää. Vaikka matkustaessa väsyy, väsymystä ei aiheuta fyysinen rasitus. Askelmittarini mukaan tänään kertyi vain 5040 askelta, kun taas tavallisena 4 tuntia-kävelypäivänä askeleita saattaa tulla 25 000.

Se on hurja ero. Tänäänkin olemme aivan poikki, kun saavumme määränpäähämme. Mistäköhän se johtuu, että autossa istuminen on niin uuvuttavaa?

JUOKSU 2.9.10

Tänään säntäilen pää kolmantena jalkana. Illalla juoksen vielä juoksukoulussa.

Saan hirveät kiksit. Juokseminen on kyllä oikeasti ihan mahtavaa - sillä jos millä saa nopeasti kehon omat mielihyvämömmöt liikkeelle. Kuinka ihmeessa se on mahdollista, että niin kovin kovin monella on niin hirveät kouluaikaiset juoksutraumat?

Tai no, tietäähän sen. Minä kuulun siihen ensimmäiseen sukupolveen, jonka ei ole tarvinnut hiihtää tuohikontti selässä kouluun. Eli niihin, joiden peruskunto ei ole automaattisesti mikään loistava. Minä en lapsena pystynyt juoksemaan koulun parin kilsan pururataa noin ihan vain liikkatuntien lämmittelyiksi. Minä - ja niin kovin moni muu - olisi tarvinnut opettajan, joka olisi viitsinyt JA osannut ottaa meidät lapset sellaisina, kuin olimme - siis aloittaa treenaus siltä kuntotasolta, jolla olimme. Eli että ei olisi menty niiden luokan pikajuoksutoivojen tahdissa. Tai olisi sitten tehty kaksi tai perhana vaikka sata eri tasoryhmää! Mutta ei - ne, jotka eivät olleet hyviä, eivät saaneet omantasoistaan opetusta - liikunnassa. Mitenköhän olisi ollut lukemaan oppimisen tai matikan kanssa, jos niissäkin olisi menty vain nopeimpien ja lahjakkaimpien tasolla?

No, toivottavasti tänä päivänä kouluissa on jo ammattitaitoisempi liikunnanopettajapolvi vallalla. Ja vähän eri liikuntaideologia kuin se kilpaurheiluvetoinen, mistä me aikanamme saimme kärsiä. Sillä kärsimystä, ainoastaan ja vain sitä - höystettynä jatkuvalla nöyrryytyksellä - se oli. Aamen.

Juoksukoulussa vanhat traumat nousevat pintaan. Huomaan, että en jaksakaan niin hyvin, kuin olin luullut... no, kävystä ei enää onneksi ole tietoakaan. Mutta kaikki ne huonommuuden tunteet, jotka luulin jo aikaa sitten jättäneeni taakseni, sinne jonnekin ahdistavaan lapsuuteen... ne ovat juoksun lihasmuistissa. Vanha kuona työntyy esiin, askel askeleelta. Tarkastelen sitä ja jatkan juoksemista. Onnetontahan tämä on, tämä meikäläisen urheileminen... Mutta muuta tietä ei ole.

Oppimisen suurin este on se, että vanhemmiten ihminen tulee araksi omia heikkouksiaan kohtaan, eikä halua enää työstää niitä.

Minä juoksen itseäni vapaaksi omista muistoistani.

KÄVELY 1.9.10

Kävelen rattaiden kanssa hautausmaalla. Lapsi nukkuu. Sataa vähän.

Valokuvailen kukkaroskista ja kiinnitän huomioni siihen, että kaikki hautausmaalla puuhailevat ihmiset ovat naisia. He vaikuttavat olevan aika yhtenäistä joukkoa: vetreitä nuoria eläkeläisiä. Se on kai sitten se ikä, jolloin ihmiselle tulee hautoja hoidettavaksi. Ja jolloin kyseinen puuha alkaa kiinnostaa.

Onkohan haudanhoidolla sielunhoidollinen funktio? Onko läheisen haudan hoivaaminen oman kuoleman prosessointia? Ja miksiköhän hautausmailla puuhailijat ovat tyypillisesti naisia? Eikö hautausmaapuutarhanhoito sovi suomalaisen miehen identiteettiin? Minkä äärellä vanheneva suomalainen mies sitten pohtii oman elämänsä rajallisuutta?

Katselen vanhoja hautakivia ja bongaan nimiä. Leikin vieläkin samaa kuin lapsena: etsin omaa etunimeäni ja omaa syntymäaikaani (eri vuodella toki). Tai oikeastaan näiden yhdistelmää. Ei tullut vastaan - onneksi! Ehkä se toisi huonoa onnea, kuka tietää...

Hautausmaa - tai hautuumaa, kuten kotipuolessani sanotaan - on puutarhaksi kaunis. Pidän paljon suomalaisista hautuumaista, niissä on hyvä henki, hyvä paikan tuntu. Ja kuitenkin, samanaikaisesti, niissä on jotain perin juurin kauhistuttavaa.

Oma rajallisuus, se on se mikä minua pelottaa. Vaikka en vielä ole siinä iässä, että kokisin millään lailla kuuluvani hautausmaajengiin. Minulle ei vielä haudanhoito kuulu. Minä olen vain päiväkävelyllä, niin kuin joku turisti.

KÄVELY 31.8.10

Tänään kävelyprojekti ottaa päähän. Kyllähän sitä kävelee, mutta perhana, kuka ihan oikeasti pesee nuo meidän vieläkin likaiset ikkunat? Yritän käydä joka päivä työhuoneella, ja olla mahdollisimman paljon lapsen sekä miehen kanssa... pilatestunneillekin pitää ehtiä. Ja juoksemaan.

Olen päättänyt, että vihdoin opettelen juoksutekniikan. Sitähän juostiin (ja hiihdettiin) pää märkänä koko alakouluaika, mutta missään vaiheessa ei kokeiltu mitään tekniikoita. "Juoskaa pururata ympäri" oli ainoa tekninen ohje, ja sitä sitten paahdettiin itku kurkussa ja käpy kylkiluissa kymmenen minuuttia; sen jälkeen käveltiin, edelleen itku kurkussa. Niin että peruskoulu oli aika tehokas urheilustavierottamiskeino myös tämän lajin kohdalla. Nyt olen kuitenkin ajatellut, että on aika ylittää vanhat traumat.

Joten, aloitan juoksukoulun. Perheemme logistiikka pettää satasen varmasti, jos kävelen juoksutreenien lisäksi vielä 4 tuntia. Siksi päätän, että juoksemiseen käytetty treeniaika (kahtena päivänä viikossa, toisena kertana 45 minuuttia ja toisena 80 minuuttia) on pakko laskea mukaan. Kun pitäisi saada se lisurikin kirjoitettua. Ja ikkunat pestyä - vielä tänä vuonna.

Mutta. On se pelottavaa, juokseminen. Kävelemiseen menee kauheasti aikaa. Kalenteri on nyt aika täynnä, elämään ei enää mahdu muuta. En makaa juuri koskaan sohvalla, mutta nyt tulee mieleen, että kai sekin voisi joskus olla paikallaan.

KÄVELY 30.8.10

Nykytaiteessa puhutaan usein paikoista ja epäpaikoista.

Voidaan kai sanoa, että paikan ominaisuutena on uniikkius, epäpaikka on taas jotakin, joka on

uusinnettavissa ja toisettavissa missä tahansa.

Minusta paikan ja epäpaikan voi erottaa helposti myös paikan tunnon kautta. Paikassa on omanlaisensa tunto, joka ei ole rakennettavissa toisaalle tai uusinnettavissa, mikäli paikka tuhoutuu. Epäpaikoissa on usein samankaltainen tunto. Paikka tuntuu hyvältä tai ravistelevalta, epäpaikka epämääräisen pahalta.

Mitä mieltä olet, onko kuvissa paikka vaiko epäpaikka? Ja kuinka paljon aikaa päivittäin vietät tuollaisissa paikoissa?

KÄVELY 27.8.10

Tänään kävelen Joen Yö - tapahtumassa. Se on paikallinen versio Taiteiden Yöstä. Kaartelemme kojujen välissä ja piipahdamme tapahtumissa. Ihmisiä on paljon liikkeellä.

Kuljeskellessani mietin koko ajan, että miltä kaupunki näyttää, millainen on fiilis tai paikan tuntu. Tottakai tapahtuma tuntuu kotikutoiselta verrattuna Helsingin vastaavaan. Toisaalta Joen Yön konsepti on erilainen. Se on harrastuspainotteinen, ja käsittää kaikki alat, ei vain taidetta. Seurat ja yhdistykset esittelevät toimintaansa, poliittiset puolueet ovat liikkeellä. Toki myös taidehässäköitä ja musiikkia on tarjolla.

Joka toisessa kojussa seisoo joku tuttu. Kauppakeskuksessa esiintyy yliopiston herrojen bändi, torilavalla tytärpuolten tanssiryhmä. Tuolla steinerkoulun oppilaat jakavat opinahjonsa esitteitä, tässä joensuun numismaatikot pitävät instant-luentoa, tuolla heiluu joku miekkailuseura.

On kiva törmätä tuttuihin, vaihtaa pari sanaa. Tuntuu, että jokainen, joka haluaa, pääsee esille oman asiansa kanssa. Se on sitä "Ihmisten kaupunkia", mitä Juhlaviikot on tänä vuonna brändännyt. Ilman brändäystä. Itsekseen, luonnostaan, arkisesti - ikäänkuin vain näin voi täällä, pikkukaupungissa, olla.

Yliopiston herrojen bändi on hyvä. Torilavan tanssit sujuvat. Ja itse asiassa numismaatikot ovat aika mielenkiintoisia!

Tänään pidän paljon tästä pienestä kaupungista.

KÄVELY 26.8.10

Tänään kävelen viimeisen pätkän illalla, pimeän aikaan. Lapseni on on mukana kantorepussa. Vaikka on jo aika myöhä, hän kääntyilee väkkäränä - tuolla suhahtaa bussin ovi, tuolla taas pärisee mopo, siinä vilahtavat pyöräilijät ohitse - ei malta rauhoittua eikä nukahtaa. Siksi kävelen joen rantaan. Taivas on ultramariinin sininen, joki astetta tummempi, katuvalot loistavat keltaista vastaväriä. On kuin kävelisi satuelokuvan lavasteissa.

Lapsi rentoutuu vasta, kun liikenteen äänet vaimenevat. Alkaa sataa - onneksi meillä on varjo mukana. Lapsi, pää jo syvällä repussa, kuuntelee pisaroiden ääntä tarkasti. On ensimmäinen kerta, kun hän kuulee syksyisen sateen. Herkistyn itsekin kuuntelemaan sateen puhetta, nyt kun olemme näin uuden aistimuksen äärellä. Kaunista.

Tähän ääneen lapseni nukahtaa, sykkyrälle rintaani vasten. Minä jään yksin kuuntelemaan sadetta, katselemaan sadun maisemia.

Ajattelen, millainen onni olisi kuolla näin.

KÄVELY 25.8.10

Melkein kaikki tähän asti ottamani kuvat ovat lähellä kotiamme. Tänä vuonna (tähän asti) kävelemiseni on ollut todella erilaista kuin viime vuonna. En pääse kävelemään pitkää matkaa, vaan pyörin aika lailla samoilla reiteillä keskustan ja kodin tuntumassa. Se johtuu lapsestani. Tietenkin hänen tarpeensa tulevat ensin - pysähdymme silloin kun hänen tarvitsee pysähtyä, liikumme silloin ja niin kauan kun hänelle sopii.

Jos viime vuoden askeleet ja tämän vuoden askeleet piirtäisi kartalle, viime vuonna olisi tullut viivoja, nyt ympyröitä.

Elän ympyräistä elämää!

KÄVELY 24.8.10

Tänään huomaan, kuinka monella eri tavalla kävelen yhden arkipäivän aikana.

On vaunun rauhallista lykkimistä joen varrella, kun lapsi nukkuu päiväuniaan. On tasapainoilua samojen vaunujen kanssa kaupassa, kun on vähän kiire lapata ostokset koriin ja huolehtia, että lapsi ei viskaa niitä korista saman tien lattialle. On iltaköpöttelu repun kanssa, joka kruunaa koko päivän, vaikka hartioita kivistääkin. On puolijuoksuinen kiiruhtaminen työhuoneelle, jotta ehtisin kirjoittaa edes jotakin. On vielä rivakampi askellus työhuoneelta kotiin, ikävän siivittämä hoppu oltuani pari tuntia poissa kotoa.

Kuninkuuslajia eli vaeltamista en ole päässyt pitkään aikaan tekemään. Sitä jo odotan, kun saa taas laittaa rinkan selkäänsä ja jättää maailman taakseen. Niin, metsään tekisi mieli. Kaupungissa ja lyhyttä matkaa kävelemällä kävelemisestä ei saa kuin pienen aavistuksen.

Niin kuin hengittäisi vain ihan vähän, puolella keuhkoa.

KÄVELY 23.8.10

Yleensä lapseni nukahtaa vasta iltakävelyllä, rintareppuun. Tänään hän kuitenkin simahtaa ennen aikojaan ja jää kotiin kun minä painelen ulos viimeistä kävelypätkää suorittamaan. Ilta on jo pimeä, huomaan, että nyt taas jo tarvitsisi heijastinta.

Kuljeskelen päämäärättömästi joen liepeillä noin tunnin verran. On outoa olla liikkeellä ilman että a) puuhaltaa kauhealla kiireellä jonnekin tai b) lapsi on mukana c) a+b. On outoa olla illalla kävelyllä ilman tuhisevaa möykkyä rinnan päällä ... Itse asiassa, tämä taitaakin olla ensimmäinen iltakävely ilman lasta. En siis ole koko vuonna ollut yksikseni vain ulkoilemassa. Hmmm. Outoa.

Kotiin päin palatessani ohitan hotellin. Sen valomainokset loistavat pimeässä illassa. Yht'äkkiä ajattelen, että mihin ihmeeseen elämästäni on kadonnut kaikki bling-bling..? Ei siitä nyt niin kauan ole, kun hypistelin lentokentillä kosmetiikkapurkkeja... Nyt olen koko ajan vain kotona, pyörin näillä samoilla nurkilla.

Eipä silti, en tietenkään vaihtaisi. Mutta taidan haluta molemmat.

KÄVELY 19.8.10

Nyt ottaa koville. Jostain syystä yleensä loistavasti nukkunut lapseni on sekoillut koko viikon yöt. Katkonainen uni, pilatestuntien alkaminen, päivittäiset kävelyt ja ilman muuttuminen kuumasta kylmähköksi pamahtavat kerralla päälle, enkä voi mitenkään hyvin. Päätä särkee, naama on kalpea, hartioita jomottaa.

Maitohapoilla ollaan. Piru vie! Nyt jos ei olisi projektia, ei kävelisi. Onneksi on projekti.

KÄVELY 18.8.10

Lapsen kanssa tämäkin on totisesti toisenlaista: nyt kävely on nykivää ja katse suuntautuu maiseman sijasta lähtökohtaisesti noin metrin päähän itsestäni. Tuon tuosta korjaan aurinkovarjoa, nostan tutin, pelastan tiputetun pelle-lelun kadulta, tiiraan silmä kovana että kullannuppu ei tipu pellen perässä.

Ainakin on selkeä fokus. Ei tarvitse kelata turhia; työtä, asuinpaikan vaihtoa, tulevaisuutta.

Tai siis, ei koko aikaa. Ja pienikin katkos siinä kelassa on erittäin toivottua. Ei siis pala hermo, vaikka pelle lentää sadalla metrillä sata kertaa.

KÄVELY 17.8.10

Päivä on kuulaan kaunis. Helteet ovat ohitse. Ilmassa on ripaus syksyä, kaihoa...

Työnnän vaunuja kirkkopuistossa. Sinne on tänä kesänä pystytetty frisbeegolfrata. Radalla on nytkin peliporukoita. Kuuluu naurua ja kannustushuutoja. Kävelen puiden alla, laiskasti. Riippuvat lehdet osuvat kasvoihin. Lapseni ihmettelee puiden varjoja.

Tällaista on onnellinen elämä.

KÄVELY 17.8.10

"Saanks mä kysyä, miten sä aiot toteuttaa sen?" kysyy aviomies, kun kerron, että aion jatkaa neljän tunnin kävelyitäni. Hän muistaa liian hyvin, kuinka viime vuonna pysyin illat poissa kotoa. Viime vuonna olin vain raskaana, joten harrastamaan pääsi. Nyt olen pienen lapsen äiti - aivan aiheellisesti mies on ihmeissään, että mistä se luulee repivänsä sen kävelemiseen kuluvan ajan.

No, siivoamisesta, tiskaamisesta ja sensellaisesta tietenkin!

Itse asiassa tuoreena äitinä tulee ulkoiltua koko ajan. En usko, että projekti lisää kävelyyn käyttämääni aikaa enää mitenkään dramaattisesti. Minähän olen vanhempainvapaalla: aikaa kuljeskella on aivan eri tavalla, kuin silloin, kun on töissä.

Ja näin näyttäisi olevan, ensimmäisen kävelyn perusteella. Lykkäilen vaunuja ympäriinsä ja aika kuluu nopeasti. Lapsi on hyvällä tuulella, samoin minä. Ilma on kaunis, kaikki helppoa... Olen jännitystä täynnä: tästä alkaa uusi syksy. Onpa kivaa olla ulkosalla!

Käyn kävelylenkkien välissä vielä pilates-reformer -tunnilla. Se on kauden ensimmäinen. Ohjaaja sanoo: "Nyt menee sitten maitohapoille, mutta ei voi mitään!", ja minua naurattaa. Jaa, tässähän alkaa taas olla kaikenlaista puuhaa. Mitenköhän sitä jaksaa.

Mutta: parempi maitohapoilla kuin sohvalla maaten. Kyllä se näin vain on.

JÄLLEEN KÄVELYLLÄ - OSA II

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun aloitin Kadonnneet neljä tuntia -kävelyteoksen. Ja on kulunut yli puoli vuotta siitä, kun sen päätin.

Sen jälkeen on tapahtunut paljon - olen tullut äidiksi, oppinut monta asiaa. Tehnyt yhden ohjauksen loppuun. Elänyt hyvää, onnellista elämää.

Silti olen huomannut, että jotain puuttuu. Ehkä se on käveleminen..? Toisaalta, kuljeskelen edelleen paljon, nyt vain rattaitten kanssa. Muutama tunti menee edelleen kävelypuuhiin, joka päivä.

Joten, ehkä se mikä puuttuu on bloginpitäminen? ... Ehkä se, että kuvaamalla matkojani ja kirjoittamalla niistä, tekemällä tätä hassua kävelytaidetta, arkinen puuha muuttuu joksikin muuksi. Se elävöityi, yleni.

Olen kaivannut tätä tapaa kävellä.

Siksi keksin proggikselle jatkon, kakkososan. Tien päällä ollaan taas. Hitto, miten hauskaa!

Kävelen siis jokainen arkipäivä 4 tuntia. Tällä kertaa tallennan puolivälissä äänimaisemaa. Mutta valokuvaan kyseisen puolivälipaikan, samaan tapaan kuin edellisellä kerralla, kaikkiin neljään ilmansuuntaan. Ainahan on kiva katsella maisemia...

Tästä se lähtee, marraskuussa loppuu. Mahtavaa. Ja kolmososankin muoto on jo keksitty.