KÄVELY 29.10.09

Tänäänkin saan huijatuksi sisäistä protestanttiani, joten suuntaan aamusta kävelylle enkä työpöydän ääreen. Ilma on tosiaankin hiukan kylmennyt, pakkasta on aste tai pari. Maassa on kuuraa - minulle tulee aina mieleen tanskalaisten sisustuslehtien joulunumerot, kun lunta on maassa huurteenomaisesti. Esteettistä - ja varsin tanskalaista!

Aurinkokin paistaa aina välillä. On kivaa ja hienoa. Kyllä sitä pitäisi tajuta lähteä haukkaamaan happea päiväsaikaan, kyllä se hyvää tekee. Ja ei varmaan alenna työtehoja millään lailla, päin vastoin. Mutta se nyt vain on niin hakattuna ainakin suomalaisen selkäytimeen, että työnteko on sitä että puuhaa jotain sorvin ääressä. Muu on sekoilua tai lusmuilua.

Näen kävelylläni joitakin päiväkotiryhmiä. Lapset juoksevat kuin hullut, kaatuilevat, välillä itketään, mutta sekunneissa murhe unohtuu ja taas mennään. Lapsia kaitsevat aikuiset - yleensä naiset, mutta kyllähän noita sivareita ja koti-isiäkin näkee - yleensä joko seisovat melskaavan lapsilauman keskellä, tai istuvat jossakin läheisellä penkillä. Minä en voi tulkita niitä tunnelmia muuten, kuin että miten tuon aikuisen pää kestää. Minusta on ollut aina kurkkuakuristavan kauhea näky katsoa noita lasten touhuja valvovia aikuisia. Sehän on ihan hirveää, kun aikuiset eivät itse voi tehdä mitään. Mikseivät nekin jumppaa siinä samalla? Herranjestas, siinähän tulee kylmä... ja varmasti ottaa päähän. Minua ainakin ottaisi.

Olimme mieheni kanssa käymässä viime kesänä Tallinnassa. Sinne oli rakennettu - ihan keskustaankin - lasten leikkipuistojen viereen aikuisten jumppapuistoja. Idea ymmärtääkseni oli tosiaan se, että äidin (siellä varmaan yleensä se on nainen, joka lasta hoitaa) ei tarvitse istua ja ärsyyntyä heikkalaatikon sivussa samalla kun jälkikasvu harjoittaa motoriikkaansa, vaan äiti voi ihan itsekin urheilla. Säntäsimme mieheni kanssa tietysti heti testaamaan ne vehkeet - ne olivat sellaisia järeitä kuntosalilaitteita. Emmekä olleet ainoita käyttäjiä, samaan aikaan meidän kanssamme laitteissa hyöri kouluikäisiä vekaroita, siis niitä, joille lasten leikkipuistot ovat jo liian lapsellisia. Ihan mahtava keksintö! Eläkeläisten leikkipuistoistahan Suomen mediassa on ollut jo puhetta - en tosin ole nähnyt vielä yhtään missään - mutta ei vielä näistä aikuisille suunnatuista. Vaikka, kun sellaisen on jossakin nähnyt, niin ajattelee, että toihan on nyt ihan itsestäänselvä asia - tottakai tuollainen leikkipuisto, jossa on huomioitu myös valvojien tarpeet, on sitä mitä pitää olla!

Kävellessäni jälleen yliopiston takana olevalla pururadalla näen perinteisen suomalaisen ulkoilmakuntosali- tai voimailuvehkeen. Siis sellaisen tukkijutun, jota voi nostella. Nostelen parrua muutamaan kertaan. On se perhana raskas. Kyllä muuten entisajan tukkimiehet oli kovia poikia, kun noita vippailivat päivät pitkät.

KÄVELY 28.10.09

Tänään olen superovela ja lähden kävelylle jo puoli yhdeltätoista aamulla. Ennen lounasta ehdin kävellä lähes koko kolmituntiseni, joten illaksi ei jää paljon mitään. Mahtavaa.

Onpas kiva olla ulkona valoisaan aikaan! Ja sääkin on hyvä, kostea, lämmin, syksyinen. Vähän on vain turhan harmaata. Sitten kun aurinko käy taas paistamaan, niin kaikkihan on ihan täydellistä!

Läksiessäni kävelylle mietin perusikuisuusaihettani eli muuttoa pois Joensuusta; paluumuuttoa Helsinkiin tai ainakin Etelä-Suomeen. Olemme mieheni kanssa muuttaneet Joensuuhun 4,5 vuotta sitten siksi, että hänen lapsensa ensin muuttivat äitinsä kanssa tänne. Pian molemmat tyttäret ovat täysi-ikäisiä, joten meidän alkuperäinen syymme asua Pohjois-Karjalassa raukeaa. Tai, pikemminkin sanottuna, meille pitäisi löytyä uusi hyvä syy jäädä. Aivan varmasti molemmat lapsetkin häipyvät täältä muualle opiskelemaan heti kun pääsevät.

Toistaiseksi emme ole kotiutuneet mitenkään loistavasti. Toisaalta tuntuu, että olisi aika surullista lähteä täältä poiskin ... Ainakaan kauhean pian... Toisaalta voisi kyllä lähteä vaikka samantein. Vaikea kysymys! Ikävästi kuitenkin näyttää siltä, että emme ole yksin tämän problematiikan kanssa. Hyvin suuri osa tuttavistamme, niistä jotka ovat syystä taikka toisesta aikuisiällä muuttaneet Joensuuhun, päätyvät muuttamaan pois muutaman vuoden jälkeen. Elleivät sitten ole täältä kotoisin ja suuria kotiseutuihmisiä. Tai, elleivät sitten ole sattuneet saamaan aivan lottovoiton kaltaista työpaikkaa - niitäkin jokunen on, kun kaupungissa kuitenkin on yliopisto, ammattikorkeakoulu sekä joitakin valtion laitoksia.

Äskettäin kuulimme, että eräs tuttavapariskuntamme (akateemisesti koulutettu, molemmat töissäkäyviä, useampi lapsi, noin nelikymppisiä) aikoo muuttaa pois heti, kun heille molemmille löytyy töitä jostakin isommasta suomalaisesta kaupungista. He muuttivat tänne samoihin aikoihin kuin me. Ja silloin olivat kovasti sitä mieltä, että ovat tulleet pidemmäksikin aikaa, elleivät jopa jäädäkseen. Mutta näin ei sitten käynytkään... Se on surullista, apeaa. Ja jollakin tavalla henkilökohtaisesti pelottavaa... Onko kertakaikkiaan niin, että ei täällä voi pidemmän päälle asua, viihtyä, tuntea olevansa tarpeen...?

Miksi? Pitääkö täällä tosiaan olla täältä kotoisin, että sopii joukkoon?

KÄVELY 27.10.09

Tänään pääsen työpöydästäni eroon jo klo 17:30 - ja lähden suoraan kävelylle. Olen äärettömän hyvällä tuulella - en itsekään voi käsittää, että miksi. Riemuitsen siitä, että tänään olen kotona jo kello 20:30 - mikä tarkoittaa sitä, että tänään ehtii tehdä jotain muutakin kuin vain tallustaa eteenpäin. Vaikka katsoa elokuvan. Super!

Satelee vähän, on syksyistä, mutta lämmintä, plussaa viitisen astetta. Minusta on oikein kiva ilma. Seuraavina päivinä kylmenee taas, mikäli sääennustukseen on luottamista. Monissa puissa ja pensaissa - niin kuin vaikka syreeneissä - on vielä kaikki lehdet tallella, ja ne ovat vihreitä. No, koivut ja vaahterat ovat keltaisenaan, mutta niissäkin lehti on vielä ainakin puoleksi puissa. Hassua - sitä kun ensimmäisten lumisateluiden jälkeen orientoituu, että nyt on sitten talvi tullut.

Useimpina päivinä kävelen nuo ylimääräiset kolme kävelytuntiani kahdessa jaksossa - aikataulullisista syistä (ja sitten vielä se perusarkiliikuntatunti päälle = 4 tuntia päivässä). Joskus kävelen koko kolme tuntia kerralla, niin kuin tänään. Kyllä se on aika pitkä lenkki, ei voi muuta todeta. Kyllä se ihan jo vaeltamisesta käy, vaikka vauhti ei olisi kova, eikä selässä painoa. Mutta kyllä se on aikana jo niin pitkä, että jotain tapahtuu.

Liikunta henkisen kasvun välineenä...

KÄVELY 26.10.09

Tänään on ensimmäinen arkipäivä syysaikaa. Kellot siirrettiin eilen. Nyt tilanne on taas se, että päivällä ei ehdi kissaa sanoa, ennen kuin on taas yö.

Tänään oli myös Möhkön Yksinäisen viimeinen treenipäivä. Huomenna äänitetään. Minun osuuteni alkaa olla ohitse ja näyttelijän on otettava teos haltuunsa. On aika jännä juttu, miten ohjaajan työprosessi menee, varsinkin silloin, kun on itse kirjoittanut tekstin. Kirjoitusvaiheessa henkilöt ovat kauhean lähellä itseä, ne kulkevat mukana sinne minne menet. Ohjaaminen on enemmänkin sitten luopumista... ehkä ohjaaja on niin kuin doula, synnytysavustaja? Jonka tehtävänä on enää olla tukena synnytyksessä. Ja pitää itsensä kurissa, olla menemättä toisen tuskiin mukaan.

Niin, ehkä minä olen sellainen ohjaaja. Tai ainakin haluaisin olla. Tai sitten minulla on nämä synnytysasiat tulossa päällimmäisiksi.

Ihmeellinen syksy, kerta kaikkiaan. Ajattelin, että tämän kävelyproggiksen tiimoilta tekisin jotain kivaa, vaikka rekonstruktioita kuuluisista kävelyistä. Mutta ei todellakaan. Minulle tämäkään ei ollut erityisen helppo projekti, olen kävellyt pitkin syksyä yhden aikaa sitten Ilomantsissa teloitetun hepun kanssa. Ajatellut kuolemaa, käynyt kuolemaa läpi. Ja illat sen kun pitenevät. Eipä tosiaan tullut mitenkään liian valoisa tästäkään proggiksesta. Mutta siitä tuli se, mikä tuli. Raskas. Parempi niin.

Toisaalta, kuten sanottu, tunnen, että olen jo päästänyt Pietikäisestä irti. Tänään hän on jo enemmän näyttelijän asia kuin minun - näyttelijänhän on näyteltävä häntä, käytävä sama prosessi omalla tyylillään läpi. Kohta teksti on äänitetty, sitten kuvamateriaali valmis, sitten tulee äänimaisema... sitten lopullinen ohjelmointi iPod-laitteeseen... sitten tiedotus-jne hässäkät, koeyleisö, yleisö... Kaikessa tässä olen jollakin tavalla mukana, mutta ohjaajana, doulana, en sinä joka synnyttää. Ja jokainen vaihe vie minua kauemmaksi siitä tekstistä, jonka kirjoitin, siitä kuolleesta sotilaasta, jonka olen kuvitellut. Kauhean nopeasti sitä joutuu elämässä luopumaan kaikesta, minkä kanssa on ollut tekemisissä. Lopulta Möhkön Yksinäinen on minulle vain yksi juttu, jonka olen joskus tehnyt. Monien joukossa.

Mutta. Tämä kävelyproggis on todellakin edelleen kesken. Jos jokin niin se on kyllä aivan konkreettista. Jalkapohjanikin ovat tietoisia asiasta. Ei ole mitään työryhmää, joka jatkaisi tästä, ja minä vain doulailisin, seuraisin sivusta hiukan kannustaen.

Tänään minulla on aivan tolkuton päänsärky, kun lähden liikkeelle. Käyn pilatestunnilla kävelyn välissä, mutta se ei auta. En myöskään pääse heti liikkeelle, sillä kaksi naista tulee kertomaan minulle synnytysjuttuja. Jälleen minusta tuntuu, että ihmisten kiihkeys kertoa lapsijuttujaan odottavalle äidille paljastaa jotakin hirveän merkittävää siitä todellisuudesta, jossa elämme. Eikö tämäntyyppiselle puheelle tosiaankaan ole tilaa työorioituneessa ja suorituskeskeisessä maailmassa? Minä kuuntelisin mielelläni.... minua kiinnostaa kyllä... mutta on niin paha olla, päätä särkee niin paljon että ihan kohta oksennan... horjun naisten välissä sanomatta mitään.

Kävelen pilateksen jälkeen pari tuntia. On syksyistä, muutama plusaste, kosteaa, sumuista. Hyvä sää päänsärkyiselle. Kipu käy hellittämään, melkein lakkaa. Kun pääsen kotiin, liedellä odottaa keitto. Keitttiön pöydällä palaa kynttilä. Mies ja kissa nukkuvat. Tällaista elämää.

Tänään ennen kävelyä laskin, että jäljellä on 5 viikkoa, eli 25 päivää, eli 100 kävelytuntia. Motivoin itseäni ensimmäistä kertaa kalorimäärillä: varmaankin voin olettaa, että tunnissa palaa 150 kaloria. Yhteensä 15 000 kaloria. Tosi paljon!

Mutta ehkä se tarkoittaa sitä, että kun proggis on ohi, pamahdan heti kauhean lihavaksi?

KÄVELY 23.10.09

Tänään pääsen onneksi pois Joensuun keskustasta. Kävelen Tuupovaarassa, paikassa jossa en aikaisemmin ole käynyt. On kaunista. Ok, paljon näkyy avohakkuita, mutta myös vanhemman oloista metsää, ihan tien poskessa. Ja: yllätys: tien varrelta löytyy muutama tosi hieno vanha talo. Vau. On täällä onneksi näitäkin. Osaa rempataan, hyvä.

On kylmä, maassa on pieni kerros lunta. On äärettömän hiljaista. Ihanaa.

KÄVELY 22.10.09

Tänään päästän kaiken vihan ja katkeruuden valloilleen. Miksi minä olen täällä? Mitä hyötyä tai iloa tästä on? Näenkö ympärilläni mitään hyvää? En.

Kävelen samoja reittejä kuin normaalisti pimeällä. Rauhoitun hetkeksi Pyhäselän rannalla. Mutta en halua antaa periksi, haluan valittaa. Teen mielessäni listoja Joensuun hyvistä ja huonoista puolista, niin kuin monta kertaa aiemminkin. En kuitenkaan löytääkseni mitään positiivista, vaan purkaakseni kaunaa. En ole mikään nuupahtanut keski-ikäinen. Miksi minun pitää asua paikassa, jossa yleisin viikonlopputekeminen on oman auton peseminen ja puunaaminen omalla takapihalla, tai nurmikonleikkuu, telkkarin katsominen...? En kestä mitään. En kestä suuren kotimaamme henkistä tilaa.

Tänään sallin sen itselleni, tänään kieriskelen vitutuksessa, siinä että olen juuri tässä missä nyt olen, pienessä suomalaisessa kaupungissa, kaukana kaikesta muusta paitsi lähimarketista ja mettästä.

KÄVELY 21.10.09

Tänään saimme postista äitiyspakkauksen. Ehdin nopeasti purkaa sen töiden jälkeen aviomiehen kanssa, ennen kuin ryntäsin ulos kävelemään. Täytyypä sanoa, että olisin about tuhat kertaa mieluummin jäänyt kotiin ihastelemaan niitä pikkuisia tamineita tulevan isän kanssa kuin lähtenyt kolmeksi tunniksi ulos. Joudun myös perumaan pilates-tuntini, koska en kertakaikkiaan enää ehdi kaikkea... en pysty pitämään kiinni aikatauluistani, tarvitsen nykyään normaalia enemmän lepoa. Joku muutos tähän nyt olisi saatava, homma ei toimi.

Kävelen jälleen Noljakan ja keskustan välisellä pururadalla. Olen kyllä mieltynyt tähän alueeseen. On tosi kivaa kävellä pehmeällä alustalla, on hirmu rauhoittavaa olla "metsässä", on mahtavaa nähdä järvi ja tähdet. Tänään nämä asiat eivät kuitenkaan tuota minulle iloa kuin hetkellisesti. Hellittelen mielessäni kaikkia niitä asioita, joista en pidä Joensuussa, joiden takia en täällä viihdy... Olen oikein huonolla tuulella. Ja vauvakin on, se potkii välillä niin kipeästi, että on vaikeaa ottaa askeleita. No, olen nyt tullut raskausajan viimeiselle kolmannekselle, ja kirjojen mukaan tästä eteenpäin kaikki onkin yhtä tuskaa. Alkusoittoa?

Toisaalta haluan kieriskellä matkaltapaluuangstissa ja itsesäälissä (miksi asun täällä, miksi kävelen näitä samoja tyhmiä katuja joka päivä, miksen asu vaikka Berliinissä), toisaalta inhoan itseäni, kun minulle ei mikään riitä. Mikä tässä nyt sitten on niin kauhean paskaa? Miksen ole tyytyväinen? Berliinissä itkisin sitten pururatojen perään.

Olen niitä ihmisiä, jotka etsivät täydellistä asuinpaikkaa. En vielä ole löytänyt. Haluan kotiin, haluan löytää paikan, joka tuntuu siltä, että haluan jäädä tänne lopuksi ikää. Miksei se löydy?

KÄVELY 20.10.09

Olen aivan puulla päähän lyöty. Viikonloppu konferenssissa, edellinen päivä (maanantai) lentokoneissa, huonosti nukuttuja öitä, ja kaiken päälle aika timakasti mahaa potkiva vauva. Apua. En jaksa enää. Kiukuttelen kotona minkä ehdin - muuta en sitten ehdikkään tekemään, kun olen kaiket illat kävelyllä. Aviomies saa nykyään hoitaa meillä kaiken, kun rouvalla on tällainen taideproggis. Hei, nyt alkaa ottaa jo päähän. Haluan kotiin.

Joo, on kivaa kävellä, on rauhallista, ai onpas täällä aika paljon lenkkeilijöitä vaikka onkin jo ihan pimeää, mielenkiintoista että Joensuussa ihmiset uskaltavat juosta pimeällä pururadalla, yksinkin... Yritän terhakkaasti tehdä jotain huomioita ympäröivästä todellisuudesta. Tsempata. Vaikka oikeasti haluaisin nyt levätä tai sitten purkaa kiukkua johonkin. Tänään kaikki on ärsyttävää. Tänään ei huvita.Tänään odotan sitä, että tämä proggis on ohi ja voin tehdä jotain muutakin elämässäni kuin kävellä.

Vaikka niinhän siinä varmasti loppujen lopuksi käy, että aika kultaa nämäkin muistot ja tulevaisuudessa kiukuttelen sitten siitä, kun mulla ei enää ole aikaa kävellä joka päivä. Että oli se niin hienoa, kun joka ilta pääsi ulos raikkaaseen ilmaan, jne jne.

Koskaan ei ole hyvä!

KÄVELY 15.10.09

Voi perkele kun on kiire. Elämä menee ihan minuuttiaikataululla, teen töitä tosi myöhään, käyn äkkiä kotona syömässä, sitten yön selkään kävelemään.... aina tätä samaa... Olen huomenissa lähdössä Parmaan, Italiaan, konferenssiin... esitelmäni hiomiseen on mennyt rutosti aikaa... en vieläkään ole ihan tyytyväinen siihen... Lisäksi Möhkön Yksinäisen treenit ovat käynnissä... ohjaaminen vie tietysti aikaa ja energiaa, käsis vaatii vielä vähän viilaamista...

Joten, olisi kiva tehdä joskus töiden jälkeen jotain muutakin kuin mennä kävelylle - keksisin nopeasti aika monta kivaa tapaa viettää ilta, vaikkapa kissan silittely... Mutta mutta... täällä taas ollaan, jalkaa toisen eteen vaan. No, omapa oli tämäkin idea. Mitä sitä nyt enää itkemään.

En tunne minkäänlaista kulkemisen iloa, kävelen vain, suoritan aikaa alta pois. Hermostuttaa se huominen matka, en varmaankaan ehdi aamulla kävellä tuntejani, tulee taas taukoa. Kaikenlaista pitäisi vielä ehtiä tehdäkin, ennen kuin istun koneeseen puolenpäivän maissa... en ole kovinkaan läsnä hetkessä enkä tilassa tällä kertaa, kelaan vain tulevien päivien ohjelmaa. No, kuun lopussa pitäisi hellittää... Ja marraskuun lopulla viimeistään, kai, kun jään äitiyslomalle....

Käännyttyäni kotia kohti puolivälikuvien jälkeen, joskus klo 23 maissa, kuulen yht'äkkiä, miten kurjet huutavat pimeässä, Pielisjoen toisella rannalla. Menen rannalle, pois katulamppujen katveesta, kuuntelemaan. Mieletön ääni. Mieletön fiilis... Toisaalta pelkään tai arastelen vähän, seisoskella nyt yksin täällä pimeässä kaislikossa... toisaalta tiedän, että tätäkään hetkeä ei rahalla osteta. Kaunista. Seesteistä. Epätavallista.

Taas joudun toteamaan, että kannattipa lähteä, ulos.

KÄVELY 14.10.09

Ja jälleen liikeellä keskellä päivää. On kiva kävellä pururadalla, pehmeä maa jalkojen alla. Ilmakin on hieno. Taas tunnen olevani vallankumouksellinen kapitalistis-protestanttisessa yhteiskunnassa, kun käveleskelen keskellä päivää enkä tuijota tietokoneen ruutua. Joskin, kun päivällä kävelee niin ruutua saakin sitten tuijottaa pimeään asti.

Tapaan yllättäen tuttavani Jutan, kuvataiteilija-kuvisopen, joka on ulkoiluttamassa koiraansa. Hän kysyy hämmästyneesti, että mitä minä täällä keskellä päivää teen; minä kerron, että meneillä on tällainen taideproggis. En itse saa kysytyksi, että miten sä sitten täällä mettässä pyörit tähän aikaan - ajattelen vain, että ehkä sillä on tunnit ohi siltä päivältä.

Jutta sai lapsen muutama vuosi sitten, joten puimme lähinnä synnytykseen liittyviä asioita. Saan jälleen monta hyvää vinkkiä. Olen huomannut, että naiset - kuin myös koti-isät - mielellään kertovat erilaisista lastensaantiin ja -hoitoon liittyvistä jutuista. Ei paljon tarvitse kysellä, kun tarinaa jo tulee. Ilmeisesti meidän kapitalistis-protestanttisessa maailmassamme ei oikein ole tilaa tai tilausta vauvapuheelle?

Pitäisi kyllä olla, paljon nykyistä enemmän. Elämä ei saa olla pelkkää työntekoa... Muitakin arvoja pitää olla, kuin menestymiseen tai uraan tai varallisuuteen liittyviä... Tänä päivänä kuitenkin jopa lapsiasiat ovat jotenkin marginaalisia, jotenkin muka vaihtoehtokamaa - vaikka suurinta osaa ihmisiä ne nyt kuitenkin koskettavat, tavalla taikka toisella. Sitäpaitsi minusta ainakin on kiva kuunnella, kun ihmiset kertovat synnyttämiseen tai imettämiseen tai ylipäänsä lapsiinsa liittyviä juttuja. Siinä liikutaan hyvin intiimillä alueella, ja on hienoa, että ihmiset haluavat jakaa sellaisia kokemuksia muiden kanssa. Niin että kun nykyään puhutaan paljon uusyhteisöllisyydestä, niin tällainen sitoutuva vanhemmuus näyttäisi olevan yksi trendi. Sitä pitäisi ehkä tutkailla vähän enemmän... seuraavan taideproggiksen paikka..?

Vasta palattuani yliopistolle muistan, että nythän on syysloma - siksi Jutta oli vapaalla. Hitto vieköön, olen jo näin vanha, ja aina vain pihalla siitä, miten normaaleissa töissä olevat ihmiset oikein elävät.

KÄVELY 13.10.09

Jipii, hurraa - tänään saan itseni kävelylle valoisaan aikaan. Keskellä päivää. Tunnen oloni vallankumoukselliseksi kapitalistis-luterilaisessa systeemissä... muistan miten lapsena kerran karkasin tarhasta... silloin podin kyllä paljon huonompaa omaatuntoa kuin nyt. Vaikka on nytkin aika ihmeellinen olo. Eihän tähän aikaan saisi huvitella kävelemällä, vaan istua sorvin eli tietokoneen äärellä! Kuinkakohan näinkin kreisi ajatus on ihan oikeasti päässyt syntymään? Miksi koen olevani väärässä paikassa, kun kävelen keskellä päivää? Siitä ei kuitenkaan tule huono omatunto, kun painaa duunia yöhön asti.

Huomaan, että en myöskään ihan heti tunnista, mitä ihmettä muut kävelijät ovat tähän aikaan tekemässä. Kävelen nimittäin suurimmaksi osaksi Noljakan pururadoilla, enkä yksin. Metsä on täynnä muitakin menijöitä, osa juoksee, osa selvästi palailee koulusta... Heterogeenista porukkaa... En saa oikein otetta sosiaalisesta kuviosta... ehkä niitä on useita? No, muut työikäiset ja työn raskauttamat ovat kuitenkin nyt joukoista poissa.

On edelleen talvista. Allaolevassa kuvassa, keskellä, on moderni lumiukko: lähempää katsottuna huomaa, että se ei ole päätön ukko vaan naisen torso. Mahtavaa! Taidetta!

KÄVELY 12.10.09

Tänään se tapahtuu: ensilumi sataa. Menee aikansa, ennen kuin ymmärrän, mitä se valkoinen hile, joka leijuu katulamppujen valokiilassa, oikein on. Jännä yhdistelmä: puissa on vielä lehdet - osin vihreitäkin, ja lunta tulee. Maa on niin lämmin, että kestää aikansa, ennen kuin lumi kinostuu tien päälle eikä heti sula. Aamulla lunta on monta senttiä.

Tänään minulla on päälläni toppatakki ja -housut. Silti on kylmä. Aviomies on kotona kipeänä. Aika moni on sairastunut, kun tänä vuonna siirryttiin suoraan suurin piirtein keskikesästä keskitalveen. Itsellänikin on vähän huono olo, aivan kuin illalliseksi syöty lohi kiertäisi sisuksissa. Harkitsen jo kävelyn lopettamista kesken, mutta päädyn kuitenkin kävelemään täydet neljä tuntia. Olen vähän väsynytkin, tuntuu että ei tässä jokapäiväisessä kuljeskelussa tosiaankaan ole mitään tolkkua. Ajatukset kiertävät aina samaa kehää (esteettinen ympäristö - somaattinen kokemus -sektoreilla); ja olen täysin kyllästynyt koko kelaan. Tämän proggiksen jälkeen en kyllä katso enkä pohdi yhtään ainutta tiilitalolähiötä. Tekisi mieli mennä kesken kotiin siksikin, että ei jaksa kelata tyhjää joka helkkarin ilta.

Otettuani puolivälikuvat käännyn kotia kohti ja reipastun. Alan ajatella päivällä kirjoittamaani konferenssipuhetta (olen lähdössä viikonlopuksi Italiaan, Parmaan, esitelmöimään - nyt on jo kiire rykäistä teksti kasaan). Yht' äkkiä keksin, miten rakennan puheen alun. Sitten keksin, mihin on hyvä lopettaa - kirjoitan päässäni valmiita lauseita. Sitten käyn miettimään ensi marrraskuista residenssijaksoani Kolilla - ja yht'äkkiä keksin, mitä haluan siellä tehdä. Sekin ajatus tuntuu aivan valmiilta. Hemmetti - ei minulla ollut mitään päämäärää pohtia puolenyön aikaan Joensuun pimeillä kaduilla mitään duunijuttuja - mutta tuntuu, kun alitajunta alkaisi syöttää minulle informaatiota: tee näin ja näin.

Rajua. Se toimii... sittenkin. Pitää vain mennä väsymyksen, vitutuksen, kyllästymisen - toisin sanoen itsensä - yli. Tepastelen kotiin tyytyväisenä, enää en ole viluinen tai huonovointinen enkä kiirehdi ulkoa pois.

Ohittaessani talomme pohjakerroksen huomioin, että alakerran setä on mennyt nukkumaan: telkkari ei enää valaise asuntoa. Tunnen oloni turvalliseksi.

KÄVELY 9.10.09

Tänään törmään kahteen alle kymmenvuotiaaseen tyttöön. He ovat harjoittelemassa akrobatiatemppuja puistossa. Toinen tytöistä heittää tuosta vaan kolme volttia taaksepäin.

Edelläni kävelee keski-ikäinen mies, joka ilmeisesti on yhtä vaikuttunut tyttöjen taitavuudesta kuin minä. Hän heittää lapsille kehuvan kommentin, mutta tytöt hämmentyvät, kun huomaavat esiintyvänsä yleisölle. Seuraavat, sinänsä hienot voltit ja kärrynpyöräsarjat eivät ole aivan ensimmäisen tasoisia spektaakkeleita. Siksi en vuorollani huikkaa heille mitään kannustavaa, vaan kävelen vain ihaillen ohi.

Aijai, se se tekee hyvää vakavalle aikuiselle: huomata aina välillä, miten paljon lahjakkaampia lapset ovat kuin itse. Tytöt ovat niin liikuttavan söpöjäkin: heillä on ihan tavalliset päällysvaatteet päällä. He ovat vain leikkimässä koulun jälkeen, kokeilemassa temppuja joita ehkä koulussa tai jossakin kerhossa on opetettu.

Ihmeellistä. Tunnen miten vanha ja raskastekoinen itse olen. Ei lähde kärrynpyörä, eikä voltti. Milloin ihminen alkaa kangistua? Jälleen kelaan sitä, että miksi oi miksi nykyinen elämäntapa painottuu istumiseen ... Ei se tietenkään ole systeemin vika, kun aikuiset eivät käytä kroppaansa kuten nuo kaksi leikkivää tyttöä ... mutta että edes muistaisi, mihin kaikkeen se kroppa on tarkoitettu ja kykenevä ...

KÄVELY 8.10.09

Laskujeni mukaan olen tämän projektin aikana/tähän mennessä tehnyt 35 kävelyä. Aika monta tuntia ja mailia takana.

Huomaan, että projekti on muuttanut suhdettani niihin paikkoihin, missä olen sattunut tepastelemaan. Muistan hyvin eri polut, talonkulmat, seudut, aukeat, auringonlaskut; nyt tiedän paremmin, milloin eri ihmisryhmät ovat liikkeellä ja millaisia toimintoja eri kellonaikoina tapahtuviin kävelyihin liittyy (esimerkiksi: Klo 11 asti mummot torilla. Klo 17 alkaen: koiranulkoiluttajat. Klo 22 jälkeen: nuoriso dokaamassa).

Huomaan, että suhtaudun nostalgisesti niihin paikkoihin, joissa olen kävellyt tämän proggiksen tiimoilla. Tänään satun muutaman kerran sellaisille poluille, joissa olen ollut aiemminkin (jollakin näistä 35 kävelykerrasta). Ajattelen aikaisemmalla kävelyllä olevaa itseäni jonkinlaisella oudolla lempeydellä... Suorastaan näen minut, aivan Marty Paluu tulevaisuuteen -elokuvassa, silloin kun hän palaa menneisyydestä tulevaisuuteen, joka onkin jo menneisyyttä... Tuolla minä kuljin silloin... oli kesä...

Aivan kuin aikaisempi minäni olisi jotenkin tämänpäiväistä viattomampi, tietämättömämpi ja puhtaampi.

KÄVELY 7.10.09

Yksinään yöaikaan liikkuvat ihmiset puhuvat usein kännykkään. Luultavasti jonkin tutun henkilön ääni lievittää sitä luonnollista pelkoa, mitä ihmiseläin pimeässä, atavistisesti turvattomalta tuntuvassa ympäristössä kokee. Toisaalta kännykkään puhuminen sulkee ulkomaailman pois, luoden näkymättömän suojamuurin puhujan ja ohikulkijoiden välille. Ehkä ihminen alitajuisesti kokee näyttävänsä vähemmän potentiaaliselta uhrilta, kun hänellä on puhelimen kautta yhteys muualle kuin sille pelottavalle kadulle, missä sillä hetkellä tosiasiallisesti kävelee.

KÄVELY 6.10.09

Syyskuu oli tänä vuonna lämpimin koskaan Suomessa mitattu. Nyt lokakuussa on poikkeuksellisen kylmä. Olen kävelyllä jälleen aika myöhään, palaan kotiin vasta puoliltaöin. Kadut ovat liukkaita mustasta jäästä.

Opiskelijat ovat tänään juhlimassa, he lipsuttelevat korkokengissä ja fillareilla pitkin jäisiä katuja. Yhdessä kadunkulmassa seisoo kaksi ryhmää toisiaan vasten: toisella puolella kolme tyttöä, toisella viitisen poikaa. Ryhmät laulavat vuoronperään katkelmia eri biiseistä - kuten "vielä poimitaan litra mustikoita, vielä poimitaan litra mustikkaa" - kilpalaulua. Asetelma tuntuu sympaattiselta, koska laulajat eivät juurikaan ole kännissä. Pienen kaupungin iloja, kai (tai sitten sen on sitä, että "Ilo asuu Karjalassa", slogan jolla maakunta yrittää houkutella tänne asukkaita ja investointeja). Tulee hyvä fiilis, kun saa todistaa tällaisia, vähän luovemmanpuoleisia soidinmenoja.

Joen rantapuiston ruusupensaat ovat vielä kukassa - jotkut nupuillaan. Nyt kukat ovat jäätyneet. Monet niistä ovat hyvin kauniita, kun kosteus on jäätynyt pisaroina punaisen kukan päälle. Erittäin esteettistä.... mutta katsomisen nautintoa häiritsee omituinen mieleenjohde: väistämättä näky tuo tekokukat mieleen. On ihmeellistä, miten luonnonkauneus voi kärsiä siitä, että se muistuttaa muovisia kopiotaan. Ensisijainen viittaussuhde on siis kopiosta aitoon, eikä aidosta kopioon.

On jokapäiväistä nähdä tekokukkia, on harvinaista nähdä kaunis oikea kukka.

KÄVELY 5.10.09

Joku mieshenkilö vuokrasi kesän lopussa asunnokseen kotikerrostalomme katutasossa sijaitsevan, entisen liikehuoneeston. Huoneistossa on isot kaupanikkunat, eikä mies ole hankkinut niihin läpinäkymättömiä verhoja. Kaikki, mitä hänen olohuoneessaan on, loistaa suoraan kadulle - varsinkin näin syksyllä, kun hänellä on valot päällä ja kadulla on pimeää.

Olen nyt pidemmän aikaa lähtenyt kävelemään iltasella. Joskus pääsen liikkeelle jo kuudelta, toisinaan olen palannut kotiin vasta puolenyön tienoilla. Minulla on sellainen mielikuva, että aina ohittaessani kotitalomme pohjakerroksen - on kello mitä tahansa 18:00-24:00 välillä - alakerran naapuri istuu sohvalla televisiota katsellen. En ole jäänyt tuijottelemaan, mutta vilkaisemista ei voi välttää. Naapuri näyttää ihan tyytyväiseltä. Ja asento on aina sama.

Minä en katsele telkkaria lainkaan, joten minun on helppo hämmästellä sitä, miten paljon ihmiset viettävät aikaa sen edessä. Ok - minä kävelen päivittäin neljä tuntia, hullun hommaa se sekin. Mutta se että moni istuu vähintään neljä tuntia joka ikinen päivä tietokoneen tai telkkarin edessä... minulle tulee aika huono olo koko ajatuksesta. Ihme, että jengi ei tee itsemurhaa... mutta kroppahan sopeutuu vaikka mihin.

Enemmän ja enemmän mietin sitä, miten elää metsässä, miten päästä eroon näistä laitteista, jotka sitovat ihmiset penkkiin.

KÄVELY 2.10.09

Näkyvätköhän muinaiset kävelyreitit Pohjois-Karjalan kartalla vielä - ja jos, niin missä määrin? Täällähän kuljettiin paljon vesistöjä pitkin (kuten kaikkialla Suomessa - kesällä veneellä, talvella jään päällä) ja tiet ja polut eivät siksi pitkään olleet niin oleellisia liikkumisen, yhteydenpidon, kulttuurin kannalta. Oikeastaan vasta autot tekivät teistä niin tärkeitä - eli siellä, minne ei pääse hyvin autolla, ollaan syrjässä.

Olisi kiva tutkia ja kävellä Joensuun kaupungin vanhoja reittejä ja polkuja - siinä määrin, kun niitä on vielä löydettävissä ja kuljettavissa. Olisi kiva myös vähän selvittää, missä vaiheessa mikin tie on kaupunkiin rakennettu, ja kävellen fiilistellä tunnelmaeroja...

KÄVELY 1.10.09

Nyt tunnen jo aivan selvää harjoitteluväsymystä. Viime viikon matkatkin painavat päälle, enkä edelleenkään saa joka yö kunnolla nukutuksi - tosin nyt olen siinä pisteessä, että jos en kävele tai muuten liiku jonakin päivänä paljon, niin varmasti en nuku yöllä... ehkä ei olisi pitänyt totuttaa itseään näihin järjettömiin päivittäisiin liikkumistuntimääriin...

Mietin jopa kävelytuntimääristä lintsaamista. Kukaanhan tuskin tätä blogia lukee (paitsi Pia ja Noora ja Kari:), joten siinä mielessä asiallahan ei ole mitään väliä... Mutta tietenkään en voi joustaa itse itselleni asettamissa säännöissä. Se olisi vähän sama, kuin pasianssissa huijaaminen. Koko projektin idea tai järki katoaa sillä sekunnilla, kun alan tulkita leväperäisesti itse itselleni asettamia raameja.

Joten, täällä sitä taas hölkytellään pimeässä lähiömaisemassa, yötä myöten.

Ehkä minun täytyy keksiä joitakin täydentäviä sääntöjä säännöistä lipeämisen sijasta? Esimerkiksi, tehdä vaikkapa joidenkin vanhojen klassikkokävelyjen - kuten situationistikävelyiden - rekunstruktiota, tai lähteä liikkeelle epätavallisena kellonaikana, tai... Ehkä tähän touhuun tarvitaan nyt lisää leikkiä, jotta homma ei kävisi maistumaan puulta ja ajatukset kiertämään liiaksi yhtä kehää?

KÄVELY 30.09.09

Kylmä. Tänä vuonna siirryttiin myöhäiskesästä melko suoraan alkutalveen. Vielä viikonloppuna poimi omenia puutarhasta t-paita päällä, nyt tuntuu kylmältä vaikka on villapaita takin alla. Reisiä paleltaa, pitää pitää vauhtia yllä.

Ja pimeys, sekin alkaa taas niin ihmeellisen varhaisena kellonaikana. Siihenkään ei ole vielä tottunut, että illalla ei ole valoisaa. Joka päivä ajattelen, että nyt lähden liikkeelle ajoissa, että saan edes jonkinlaisia kuvia - ja joka ilta päädyn palloilemaan pimeillä kaduilla.

Kohta on talvi, kohta ei enää muista, miltä lämmin ilma tai ruoho varpaissa tuntui.

Se on valtava menetys, joka vuosi...