Tänään löysin Vuonna 1918 teloitettujen punaisten muistomerkin. Se on viitoitettu Joensuun keskustasta Noljakkaan päin menevältä tieltä metsään, tai oikeastaan pururadalle - oletettavasti aidolle teloituspaikalle. Ajattelin, että puiden keskeltä löytyy varmaan aika vaatimaton, kenties jo sammaloitunut paasi - mutta ei, kyseessä oli ihan oikea muistomerkki. Aika uusikin vielä. Esteettisesti se toimi aiheeseen nähden hyvin.Kaikkien teloitettujen nimet ja syntymävuodet olivat kirjoitettuina laattaan osaksi teosta. Siinä on ollut pitkä rivi ukkoja pyssynpiipun edessä... vanhin oli kuollessaan 41-vuotias, muut pari-kolmekymppisiä. En tiedä, johtuuko huonosti nukutuista öistä vaiko paljosta kävelemisestä, mutta liikutun aidosti teoksen äärellä. Yritin katsoa maisemaa sillä silmällä, josko mikään edessäni näkyvä fyysinen elementti olisi ollut olemassa silloin, kun nämä miehet kohtasivat tiensä pään. No, kivet ovat samoja, tietysti, mutta vastapäinen, nyt jo rapistunut autiotalo saattaa olla nuorempaa perua, ja kaarnan sekä runkojen paksuuden perusteella puutkin lienevät alle 90-vuotiaita... Ei siis juuri mitään samaa, mitään ei ole jäänyt, niinkuin niistä miehistä ei kenties jäänyt juuri mitään. Silti - muistomerkki tuo paikkaan oman lisänsä, vaikka kaikki muu olisikin maisemassa ja maailmassa toisin. Paikan tuntu muuttuu, kun tietää, mitä täällä on tapahtunut.
Ajattelen omaa isoisääni, joka joutui 6-vuotiaana kerjäämään ruokaa kotiin - isoisäni isä nimittäin tapettiin Mikkelin punaisten vankileirillä. Muutama sukupolvi välissä, ja jo ovat jälkeläiset valkokaulustyöläisiä, herrojakin.
Suren näitä miehiä, enkä osaa iloita siitä, että asiat ovat muuttuneet niin paljon, niin nopeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti