Tänään päätän flaneerata perinteiseen malliin: pyöriä kaupungilla ja kaupoissa. Ensimmäinen tunti hujahtaa horroksessa, puolentoista tunnin jälkeen voin aidosti fyysisesti pahoin. Lisäksi olen todella huonolla tuulella, kun yleensä käveltyäni vastaavan ajan ulkona olen todella hyvällä tuulella. Aika iso ero... Mutta mistä tämä johtuu? Kauppakeskuksen radiomainoksista, valoista, sisäilmasta, visuaalisten viestien katkonaisuudesta? En ymmärrä. Lopetan kuljeskelun huojentuneena tunti neljäänkymmeneenviiteen minuuttiin, ja jatkossa päätän pysytellä ulkona.Kaupoissa ja keskustassa pyöriessä erottuu, ketkä flaneeraavat ammattimaisesti: aamupäivällä et kaupoissa työikäisiä näe, ellet sitten niitä, jotka työntävät rattaita. Toreilla pyörii eläkeläisiä, juoppoja (niitä tosin sitä vähemmän, mitä varhaisempi ajankohta) ja pienten lasten vanhempia, lähinnä äitejä. Vasta puoliltapäivin koittaa väenpaljous: työssäkäyvät lähtevät lounaalle, lukiolaiset kiertelevät katselemassa farkkuja, spugemäärä alkaa täyttyä.
On mielenkiintoista, kuinka ilmiö nimeltä flaneeraus syntyi: kun Baudelaire ja kumppanit - siis työikäiset ja -kykyiset miehet - 1800-luvulla alkoivat viettää päiviään kuljeskellen. Eivät menneet töihin, vaan liittyivät kotiäitien, vanhusten ja laitapuolen kulkijoiden sekaan katselemaan maailman menoa. Eli: vasta kun valkoinen, keskiluokkainen mies alkaa kuljeskella, syntyy taidetta, taidehistorian lehti kääntyy: --- "Baudelaire vertasi flanöörin tapaa kokea kaupunki lapseen, jolle kaikki on uutta. Lapsi "juopuu" muodoista ja väreistä, hän näkee kaupungin paikkoina ja tilanteina, jotka ovat myyttisempiä kuin aikuisten järkiperäinen kaupunki. (---) Ajatus flanööristä, joka kokee arkisetkin elämykset shokeeraavina, on modernin taiteen lähtökohta." (Helena Sederholm: Tämäkö taidetta?, WSOY 2000)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti