Lapsen kanssa tämäkin on totisesti toisenlaista: nyt kävely on nykivää ja katse suuntautuu maiseman sijasta lähtökohtaisesti noin metrin päähän itsestäni. Tuon tuosta korjaan aurinkovarjoa, nostan tutin, pelastan tiputetun pelle-lelun kadulta, tiiraan silmä kovana että kullannuppu ei tipu pellen perässä. Ainakin on selkeä fokus. Ei tarvitse kelata turhia; työtä, asuinpaikan vaihtoa, tulevaisuutta.
Tai siis, ei koko aikaa. Ja pienikin katkos siinä kelassa on erittäin toivottua. Ei siis pala hermo, vaikka pelle lentää sadalla metrillä sata kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti