Tänään huomaan, kuinka monella eri tavalla kävelen yhden arkipäivän aikana. On vaunun rauhallista lykkimistä joen varrella, kun lapsi nukkuu päiväuniaan. On tasapainoilua samojen vaunujen kanssa kaupassa, kun on vähän kiire lapata ostokset koriin ja huolehtia, että lapsi ei viskaa niitä korista saman tien lattialle. On iltaköpöttelu repun kanssa, joka kruunaa koko päivän, vaikka hartioita kivistääkin. On puolijuoksuinen kiiruhtaminen työhuoneelle, jotta ehtisin kirjoittaa edes jotakin. On vielä rivakampi askellus työhuoneelta kotiin, ikävän siivittämä hoppu oltuani pari tuntia poissa kotoa.
Kuninkuuslajia eli vaeltamista en ole päässyt pitkään aikaan tekemään. Sitä jo odotan, kun saa taas laittaa rinkan selkäänsä ja jättää maailman taakseen. Niin, metsään tekisi mieli. Kaupungissa ja lyhyttä matkaa kävelemällä kävelemisestä ei saa kuin pienen aavistuksen.
Niin kuin hengittäisi vain ihan vähän, puolella keuhkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti