Tänään heilun junaradalla, kun tietyömaan takia en pääsekään ylittämään rataa tietä pitkin. Pian heilumisieni jälkeen radalla kiitää juna. Koen lapsenkaltaista jännistystä, kun olin siellä missä ei saisi olla - "melkein jäin alle". Löydän myös uuden asuinalueen, en muista koskaan kävelleeni siellä, vaikka seudut ovat tuttuja. Tasakattoa ja tiiliverhoilua, lapsuuteni lähiömaisemaa. En vieläkään näe sen ajan rakentamisen esteettistä arvoa - arkkitehtuurin arvostus hyppää usein yhden sukupolven yli. Harva pitää kauniina omaa kotitaloaan, mutta mummolaa kyllä.
Huomaan, että vaikka kotoa lähtee ilman selkeää reittisuunnitelmaa, jossakin vaiheessa matkaa tajuaa, minne on matkalla. Se on hieno hetki: ahaa, tänään on tämän verran aikaa, tähtään siihen tiettyyn paikkaan. Matkan, jo käytetyn ajan ja kotiinpaluuajan suhde ratkaisee kunkin päivän määränpään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti