Kävelen Temppeliaukion kirkon ohitse. Yhdessa ikkunassa palaa valot. Huoneessa on menossa jonkilainen kokoontuminen. Paikalla lienee puolenkymmentä ihmistä ja seinällä loistaa Power Point. Ohikävellessäni ehdin huomata, että puhetta vetää vanhempi, eläkeläisen näköinen nainen. Power Point-kalvolla lukee, että "On aikoja, jolloin Jumala on lähellä", tai jotakin sen tyyppistä.
Jatkan matkaani, mutta jään miettimään, onko mummon väitteellä perää. Olen itsekin ajatellut sitä, että elämässä olisi vaiheita, jolloin asiat muuttuvat kiihkeällä tempolla, uudelle on sijaa, vanha väistyy. Ehkä on niin, että ihmisen fyysisen elämän taitekohdat (vaikkapa murrosikä tai vanhemmaksi tuleminen, ehkäpä vanhuus) ovat sellaisia hetkiä, jolloin taivaskin tulee lähemmäksi. Mikä nyt sitten on kenenkin taivas... se on eri asia... Mutta ehkä se on niin. Että elämä ei voi muuttua joka päivä. Mutta joskus se voi, syvällisellä tasolla.
Mietin, miksi huomioni kiinnittyi kyseiseen lauseeseen. Miksi katsoin juuri tuosta ikkunasta sisään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti