7.9.2010

KÄVELY 1.9.10

Kävelen rattaiden kanssa hautausmaalla. Lapsi nukkuu. Sataa vähän.

Valokuvailen kukkaroskista ja kiinnitän huomioni siihen, että kaikki hautausmaalla puuhailevat ihmiset ovat naisia. He vaikuttavat olevan aika yhtenäistä joukkoa: vetreitä nuoria eläkeläisiä. Se on kai sitten se ikä, jolloin ihmiselle tulee hautoja hoidettavaksi. Ja jolloin kyseinen puuha alkaa kiinnostaa.

Onkohan haudanhoidolla sielunhoidollinen funktio? Onko läheisen haudan hoivaaminen oman kuoleman prosessointia? Ja miksiköhän hautausmailla puuhailijat ovat tyypillisesti naisia? Eikö hautausmaapuutarhanhoito sovi suomalaisen miehen identiteettiin? Minkä äärellä vanheneva suomalainen mies sitten pohtii oman elämänsä rajallisuutta?

Katselen vanhoja hautakivia ja bongaan nimiä. Leikin vieläkin samaa kuin lapsena: etsin omaa etunimeäni ja omaa syntymäaikaani (eri vuodella toki). Tai oikeastaan näiden yhdistelmää. Ei tullut vastaan - onneksi! Ehkä se toisi huonoa onnea, kuka tietää...

Hautausmaa - tai hautuumaa, kuten kotipuolessani sanotaan - on puutarhaksi kaunis. Pidän paljon suomalaisista hautuumaista, niissä on hyvä henki, hyvä paikan tuntu. Ja kuitenkin, samanaikaisesti, niissä on jotain perin juurin kauhistuttavaa.

Oma rajallisuus, se on se mikä minua pelottaa. Vaikka en vielä ole siinä iässä, että kokisin millään lailla kuuluvani hautausmaajengiin. Minulle ei vielä haudanhoito kuulu. Minä olen vain päiväkävelyllä, niin kuin joku turisti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti