Tänään säntäilen pää kolmantena jalkana. Illalla juoksen vielä juoksukoulussa. Saan hirveät kiksit. Juokseminen on kyllä oikeasti ihan mahtavaa - sillä jos millä saa nopeasti kehon omat mielihyvämömmöt liikkeelle. Kuinka ihmeessa se on mahdollista, että niin kovin kovin monella on niin hirveät kouluaikaiset juoksutraumat?
Tai no, tietäähän sen. Minä kuulun siihen ensimmäiseen sukupolveen, jonka ei ole tarvinnut hiihtää tuohikontti selässä kouluun. Eli niihin, joiden peruskunto ei ole automaattisesti mikään loistava. Minä en lapsena pystynyt juoksemaan koulun parin kilsan pururataa noin ihan vain liikkatuntien lämmittelyiksi. Minä - ja niin kovin moni muu - olisi tarvinnut opettajan, joka olisi viitsinyt JA osannut ottaa meidät lapset sellaisina, kuin olimme - siis aloittaa treenaus siltä kuntotasolta, jolla olimme. Eli että ei olisi menty niiden luokan pikajuoksutoivojen tahdissa. Tai olisi sitten tehty kaksi tai perhana vaikka sata eri tasoryhmää! Mutta ei - ne, jotka eivät olleet hyviä, eivät saaneet omantasoistaan opetusta - liikunnassa. Mitenköhän olisi ollut lukemaan oppimisen tai matikan kanssa, jos niissäkin olisi menty vain nopeimpien ja lahjakkaimpien tasolla?
No, toivottavasti tänä päivänä kouluissa on jo ammattitaitoisempi liikunnanopettajapolvi vallalla. Ja vähän eri liikuntaideologia kuin se kilpaurheiluvetoinen, mistä me aikanamme saimme kärsiä. Sillä kärsimystä, ainoastaan ja vain sitä - höystettynä jatkuvalla nöyrryytyksellä - se oli. Aamen.
Juoksukoulussa vanhat traumat nousevat pintaan. Huomaan, että en jaksakaan niin hyvin, kuin olin luullut... no, kävystä ei enää onneksi ole tietoakaan. Mutta kaikki ne huonommuuden tunteet, jotka luulin jo aikaa sitten jättäneeni taakseni, sinne jonnekin ahdistavaan lapsuuteen... ne ovat juoksun lihasmuistissa. Vanha kuona työntyy esiin, askel askeleelta. Tarkastelen sitä ja jatkan juoksemista. Onnetontahan tämä on, tämä meikäläisen urheileminen... Mutta muuta tietä ei ole.
Oppimisen suurin este on se, että vanhemmiten ihminen tulee araksi omia heikkouksiaan kohtaan, eikä halua enää työstää niitä.
Minä juoksen itseäni vapaaksi omista muistoistani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti