KÄVELY 13.11.09

Tänään kävelen kolmessa eri setissä: aamulla 45 minuutin happihyppely, iltapäivällä 2 h15 min pääkävely, ja illalla vielä tunnin unikävelyt. Näin saan rytmitetyksi päivää täällä metsän keskellä. Jos kävelee koko satsin kerralla, muun ajan nököttää sitten vähän turhan helposti sisätiloissa. Muuten hyvä systeemi, mutta jälleen kuvanottohetki on harmillisen pimeä. Vaikka kello ei vielä ole kuin viisitoista yli neljä... No, tykkylumi erottuu.

Kävellessäni pohdin Walter Benjaminin ajatusta, jonka mukaan paikallinen katsoo paikkaa eri silmin kuin turisti. Itsestäänselvä asia, tietysti. Mutta missä kohtaa oma silmä muuttuu turistin silmästä paikalliseksi silmäksi? Milloin ihminen asettuu osaksi jotakin sosiaalista ympäristöä? Kuinka pitkä prosessi se on? Ja kuinka monta sosiaalista ympäristöä sitä loppujen lopuksi voi omata? Itse liehun jatkuvasti ympäri maata ja mannertakin.... Olen väsynyt sopeutumaan aina kulloiseenkin ympäristöön. Yritän kai välittömästi olla jotakin muuta kuin turisti, katsoa tarkkaavaisemmin silmin.

Tänään siis Kolilla, en täysin turistina tai ainakaan ensikertalaisena (koska olen viettänyt täällä viimeisen neljän vuoden aikana melko paljon aikaa: käynyt parikymmentä kertaa; vaeltanut, päiväretkeillyt, hiihtänyt, majaillut hotellissa, laavussa ja kodassa, käynyt syömässä ja kahveilla, istunut seminaareissa, ratsastanut islanninhevosilla, ihaillut maisemaa, ostanut ruokatarpeita mukaan paikallisesta kaupasta ja käynyt kiltisti katsomassa taidenäyttelyitäkin. Nyt asustelen tämän kuukauden) mutta en paikallisenakaan. Hetkellisenä osallistujana? Tarkkailijana? Äh, rasittava rooli... ehkä olisi parempi vetää tyhmän turistin asenteella? Piruako sitä tarvitsee aina joka paikkaan perehtyä... Tällaista se nyt sitten on, kun on valinnut tuon paikkasidonnaisen taiteen alakseen. Joutuu olemaan paikassa, paikoissa, vähän niin kuin tosissaan.

No niin. Benjaminin ajatuksen siivittämänä päätän etsiskellä epäpaikkoja, merkitsemättömiä polkuja ja sivuteitä - reittejä, jotka paikalliset tuntevat, mutta joita turistin silmä ei näe. Metsässä tosin on lunta, joten polkujen löytyminen on rajallista - lähinnä löydän sellaisia, joilla joku muukin on kulkenut lumentulon jälkeen. Hanki ei onneksi vielä ole niin syvää, etteikö ilman lumikenkiä tai suksia pääsisi kulkemaan.

Löydän muutamia sivuteitä, joita en ole aikaisemmin katsastanut. No, nyt käyn vilkaisemassa: kaikki johtavat taloille. Nättejä, ainakin osa. Nyt tosin kaikki on kyllä aivan fantastisen kaunista, koska lumi peittää maiseman satukirjakuvitusomaisesti.

Kuljen sattumalta polulle, jota paikallinen islanninhevostalli käyttää. Muistan reitin viime vuodelta, kun kävimme kokeilemassa maastoratsastusta kyseisellä tallilla. Polku on hirmuisen kaunis, ainakin näin talvella. Lumiset kuuset kaartuvat polun päälle, pään ylle, holvimaisesti. Vähän sellaista pyhyyden kokemustakin tai ainakin syvempää rauhaa voi reitillä olla kokevinaan - vaikka itse asiassa polku kulkee kyllä melko lailla autotien kupeessa. Hyvin valittu reitti.

Yht'äkkiä näen jäniksen. Se on aivan valkoinen! Eläinressukka pelästyy, kun kuulee minun lähestyvän, ja ampaisee salamana karkuun. Vau. Näin siis oikean villieläimen! Wild animal from Finland! Ja aamulla bongasin pari palokärkeä, tilhistä ja muista tunnistamattomista pikkulinnuista nyt puhumattakaan. Luontokokemuksia! Finland rules!

KÄVELY 12.11.09

Kolilla on täysi talvi. Suorastaan jouluista. Luin jostakin esitteestä, että Koli on Suomen eteläisin alue, missä muodostuu tykkylunta. No, sitä on jo kuusien oksilla. Satumaista. Lumi tienpientareilla pysyy valkoisena, puhtaana... eikä ole yhtään liukasta. Eikä kylmä. No, kylmän kokeminen on tietysti pukeutusmiskysymys... Ilma kuitenkin tuntuu jotenkin kovalta, nenää kipristää.

En ollut oikein hoksannutkaan, että täällä talvikausi on näin pitkä. Sitä on jo tottunut siihen, että pysyvä lumi tulee hyvä jos joulun tietämillä (Joensuussakin, ainakin näinä neljänä vuonna mitä olemme asiaa havainneet. Saati sitten rannikolla). No, täällä on selvästi toisin.

Talojen edustoilla näkyy jo suksipaketteja. Mummot kulkevat iltaisin heijastinliivit päällä... Minäkin olen hankkinut ne, ei tässä pimeydessä erotu tiellä jos ei ole valtavaa heijastinkauhtana päällä. Ei järin tyylikästä, mutta tyylikkyyden pohtiminen on nyt tästä tilanteesta kaukana.

Kolilla tulee käveltyä kaupunkikävelyä intensiivisemmin, sillä täällä arkiliikunnan tarvetta ei käytännössä ole. Residenssin ateljee sijaitsee asunnosta kolmen askelen päässä, kauppa noin kolmenkymmenen. Joten tunti arkiliikuntaan ei täällä päde, kun kaupungissa se taas täyttyy helposti.

Huomaan, että paikan kauneudesta ja ihanasta rauhasta huolimatta kaipaan vähän kaupunkimaista actionia ympärilleni. Missään ei ole hyvä, ainakaan täydellistä...

KÄVELY 11.11.09

Pikavisiitillä Helsingissä. Täälläkin on satanut kovasti lunta. Aamulla on hyvin kaunista, mutta iltaa kohden pientareet likaantuvat ja lumi muuttuu lilliksi. Yäk. Tässä kohtaa vanha kunnon Pohjois-Karjala pesee eteläisemmän Suomen aivan täysin 6-0. Nykyiset talvet rannikolla ovat kertakaikkiaan aivan kauheita.

Kävelen puoli kuuden aikaan Kalliossa, Brahen kentän luona. On jo pimeää. Katselen kadulta sisälle johonkiin toimistoon, joka sijaitsee katutasossa, kivijalassa. Entinen kauppa, oletan, siinä on isot liiketilatyyppiset ikkunat suoraan kadulle. Toimisto on tosi tyylikäs. Minä kun en enää asu täällä, niin osaan kyllä arvostaa sitä, miten meneviltä ja trendikkäiltä joidenkin ihmisten duunipaikat näyttävät. Enempi meikäläisen sukupolven estetiikkaa kuin mitä päivittäin (jälleen siellä) Pohjois-Karjalassa näen. Joten, kohta a: hieno mesta, toimistoksi.

Kello on kuitenkin tosiaan jo puoli kuusi illalla. Trendikkäästä toimistosta ei sitä huomaa: joka pöydän ääressä istuu joku. Jokaisen katse on suuntautunut ikiomaan näyttöön. Kehot eivät liiku. Kukaan ei tunnu näkevän mitään muuta kuin sen oman näyttönsä. Vaikka huone on täynnä porukkaa! Joten, kohta b: näyttää älyttömän spuukilta. Toimisto täynnä zombieita!

Johtopäätös: kiitos taivaan isä, että en enää ole töissä missään toimistossa. Kiitos tuhannesti, että voin elämässäni tehdä jotakin niin järjetöntä kuin kävellä 4 tuntia ja sitten kirjoittaa niistä (joskin pakko sanoa, että tämä ei nyt ole aivan ainoa asia, jota teen). Kiitos, että olen päässyt tuosta helvetin loukusta eroon. Ainakin toistaiseksi.

Sillä ei tuo kyllä kivalta tai kauhean inhimilliseltä ulospäin näytä - vaikka olisi hyvänkinnäköiset puitteet. Danten helvetin ensimmäinen piiri nykyaikaisena sovellutuksena, sanon minä! Paetkaa, ihmiset! Ajatelkaa sitä, miltä se niska-yläselkä -akseli tuntuu tänään, ja mitä on odotettavissa kymmenen vuoden sisään? Tai ajatelkaa sitä stressinhallintaanne! Luuletteko, että kaljallakäynti tai sähly auttaa loputtomasti? Ei se auta, kun kroppa alkaa pamahtelemaan istumisen seurauksena kymmenen vuoden päästä ... jos se nyt kestää niinkään pitkään.

Joo, musta on taas tullut tosiuskovainen. Nyt uskon liikkeeseen enemmän kuin mihinkään muuhun. Naurettavuuksiin asti, tietysti... Mutta kyllä mä silti luulen, että minun sukupolveni - 30+ -jengi - tulee vielä fyysisesti brakaamaan. Ei kenenkään kunto kestä loputonta, maanista työntekoa. Jota vielä tehdään kauhean stressihiki päällä. Ja lähinnä pelkästään näytön ääressä istuen.

Mutta mikä meidät pelastaisi? Sellaistahan se työntekeminen nykyään on, kaikkialla. Vaihtoehdot ovat vähissä...

KÄVELY 9.11.09

Kävelen Kolin kylältä etelään, vanhaa Jeron tietä. Tavattoman kaunista. Kyseinen laakso, jota Kolin vaarat sekä maa- ja hevostilat reunustavat, on arvotettu valtakunnallisesti merkittäväksi kulttuurimaisemaksi.

Pohjois- eli kylän päässä tie loppuu t-risteykseen. Sen toisella puolella alkaa kansallispuiston alue. Tähän kohtaan parast'aikaa suunnitellaan hemmetin isoa hotellihanketta... Ilmeisesti tyyliä Levi-Saariselkä-Torremolinos. Mitä niitä nyt ympäri maailmaa niitä turistirysiä onkaan... Visuaalinen ja tunnelmallinen ero tulee olemaan massiivinen, mikäli hotellihanke toteutuu. Voi olla, että sen jälkeen ei enää voida puhua valtakunnallisesti arvokkaasta kulttuurimaisemasta.

Toisaalta on varmasti hyvä, että Kolille tulee lisää tarjontaa ja palveluja. Kai se on niin, että jos elinkeinoa (tässä tapauksessa matkailua) ei jatkuvasti kehitetä, se ei pärjää kilpailussa ja kuolee. Toisaalta tuntuu uskomattomalta, että torremolinoksia vielä nykyäänkin suunnitellaan ja rakennetaan. Eikö ole mitenkään mahdollista saada rakennetuksi vähän pienemmin, vähän enemmän pieteetillä? Edes kansallispuistojen kylkeen?

Ja miksi aina oletetaan, että ihmiset haluavat kaikkea rumaa ja tyhmää? Kivahan se on pitsalla käydä, mutta moniko Kolille pitserian perässä tulee? Tai haluaa istua Rossossa, kun voi olla metsässä ja nauttia kansallismaisemasta kaikilla aisteilla?

Rosso, aikamme kansallismaisema?

KÄVELY 6.11.09

Tänään jälleen Joensuussa. Vähän raskasta vaihtaa paikkaa koko ajan.

En ajattele mitään järkevää. Kävelen vain eteenpäin, poikkean puolihaluttomasti eri poluille: en ole järin innostunut, mutta en nyt mitenkään tympääntynytkään. Kunhan laitan tassua toisen eteen. Huomaan kuitenkin, että nyt - mahan kanssa on tullut elettyä jo viikolle 32 - henkeä alkaa ahdistaa normaalia nopeammin. Minulla taitaa olla myös elämäni ensimmäinen närästys - tosin en ole varma, miltä se tuntuu. Joten huomaan, että kävelyprojektini fyysinen luonne alkaa olla muuttumaan päin. Totean, että äitiyslomani alkuun onkin enää vain 3 viikkoa. Siihen loppuu sitten tämä proggis. Se on omituinen ajatus, olen niin tottunut kävelemään joka (arki)päivä pitkiä aikoja.

Muutaman tunnin kävelyn jälkeen käyn laskemaan päässä erilaisia tulevia asuntolainavaihtoehtoja. Virkistävää pyöritellä lukuja päässä. Tämä on zeniläinen mielentyhjentämisharjoitus, jos mikä!

KÄVELY 5.11.09

Sataa lunta, pieninä pallomaisina rakeina. On harmaata, äänet kuuluvat kuin vaimennettuina... paitsi aallot, ne kumisevat rantaan. Jollain tapaa on surullinen tunnelma... vai ihanan rauhallinen?

Koli elää vuoden ympäri, se ei ole pelkkä turisti- ja kesämökkipaikka. Kylän alakoulussakin on kuulemma 17 lasta. Aika paljon noin 250 vakituisen asukkaan kyläksi! Mielestäni Koli onkin siitä harvinainen (suomalainen? itäsuomalainen?) pikkukylä, että se ei selvästikään ole tekemässä kuolemaa. Olen yllättynyt, kuinka paljon kylän keskustassa = risteys, jossa kauppa, kahvila ja residenssikin sijaitsevat - hyörii väkeä. Vaikka kuulemma marraskuu on vuoden hiljaisin kuukausi.

Kävelylläni jokin paku ohittaa minut. Kuski morjestaa ja tööttää torvea. Hymyilen takaisin. Taisipa ukkeli sekottaa minut johonkin kyläläiseen... Ai että miten paljon pidän paikoista, joissa ihmiset tervehtivät toisiaan. Toissailtanakin, kun kävelin pimeässä raitilla, minut ohitti joku paikallinen, about ikäiseni nainen. Ja sanoi reippaasti kohdallani, että "Iltaa." Kyllä maalla on mukavaa. Tuhat pistettä Kolille!

KÄVELY 4.11.09

Tänään minulla on niin paljon asioita hoidettavana, että lähden miehen kyydissä kaupunkiin. Kävelen tunnit alta pois aamupäivästä. On kiva katsella Joensuuta, jotenkin uusin silmin, kun tulee tuolta metsästä. Jos rupeaa kaupungin pienuus korpeamaan, niin yksi vaihtoehto on vaihtaa kylä vielä pienempään. Tepsii! Ja mitä pidempään metsässä on, sitä kaupungimmalta pikkukaupunkikin tuntuu. Eli, aina ei tarvitse lähteä Pariisiin.

Päätän kiertää ne reitit, missä yleensä viihdyn. Suuntaan suoraan siis Pyhäselän rantaan, Vainonniemen huvilan lähettyville. On hieno ilma, välillä aurinkokin paistelee: hyvä kuvaussää.

Mietin kävellessäni maisemakokemusta ja ihmisen "oikeutta" tietynlaiseen maisemaan. Pyhäselkä on tänään todella hieno, aivan tyyni, päällä usvaa: se on kylmenemään, jäätymään päin. Upeita näkymiä.... vastaranta pilkottaa kylmän usvan takaa... Pohdin, voinko sanoa rakastavani Pyhäselkää? Vain sen kauneuden tai siltä saamieni esteettisten kokemusten takia...? Riittääkö se? Tottakai on banaalia sanoa, että rakastaa maisemaa, mutta jos nyt jollakin sanalla on kuvattava sitä, mitä Pyhäselänkin edessä tunnen, niin jossakin sentyyppisessä sektorissa kuin rakkaus sitä kuitenkin liikutaan.

Samalla, kun ihailen järveä, tiedostan, että se ei ole meri. Ja merihän on tietysti minun elementtini: olen Kotkasta kotoisin. Lisäksi se osa sukuani, johon identifioidun, on Suomenlahden itäisestä saaristosta. Olen meren tyttö, vaikken kyllä osaa oikein edes moottoria ajaa.

Mietin mummoani, joka syntyi saaressa, ja kuoli sairaalahuoneessa, josta oli upea näköala kauas merelle. Olen iloinen, että hän kuoli sillä puolen sairaalaa: meri oli hänelle selkeä, kiistämätön elementti, täysin ylitse muiden. Ei koskaan tarvinnut epäillä, rakastiko hän sitä maisemaa: kyllä, rakasti. Hän oli täysin sitoutunut mereen ja sukumme saareen. Kenties hän jollakin tavalla onnistui välittämään asenteensa eteenpäin, seuraaville sukupolville? No, kaikki kotkalaiset ovat kyllä merihulluja, joten pelkkää mummon perua tämä itsestäänselvä yhteys mereen ei minullakaan ole. Kotkassa meri on keskeinen osa kollektiivista alitajuntaa.

Joten täällä minä seison, hienon järven rannalla. Ja pohdin, pystynkö rakastamaan vettä, jos näen vastarannan. Jälleen, tänäänkin, tuskailen siis sitä, mille rannalle ja mihin maisemaan minä tässä maailmassa kuulun.

KÄVELY 3.11.09

Tänään lähden liikkeelle yhden jälkeen iltapäivällä. On hieno, aurinkoinen ilma. Tarkoitukseni on kipittää ylös Ukko-Kolille ja käydä kuvaamassa siellä Eero Järnefeltin maisema - siis se, jota hän kävi maalaamassa loputtoman monta kertaa, ja joka on ikuistettuna mm. Helsingin rautatieaseman ravintolassa.

Kultakauden taiteilijat, Järnefelt etunenässä, ovat nimittäin olleet pitkälti vaikuttamassa siihen, miten Koli nähdään tänä päivänä. On mielenkiintoista, mikä on taitelijoiden ja turistien kuvaaman maiseman suhde. Kolilla vuorovaikutussuunta näyttäisi olevan aika yksiselitteinen. Nykyturisti kuvaa samoja maisemia, kuin karelianistit tai varhaiset taidevalokuvaajat (kuten Inha).

Puistoon on rakennettu näköala- eli valokuvauspaikkoja ja siten suunnattu turistien katseen suuntaa "oikeaan" tai "katsomisen arvoiseen" suuntaan. Epäilen, että samat paikat ovat olleet käytössä jo alueen matkailubisneksen alkuaikoina, 1800-luvulla. Epäilen myös että näköalapaikkojen valintakriteereinä ovat toimineet varhaisten kävijöiden, taiteilijoiden kuvauspaikat. Jännä ilmiö, muuten, miten ihminen silloin kun on turisti, haluaa valokuvata täsmälleen saman maiseman kuin kaikki muutkin - mahdollisesti jo sellaisen maiseman, jonka on nähnyt kuvissa sata kertaa - eikä katsoa maisemaa itse, omasta vinkkelistä eli kuvauspaikasta.

Joten. Minä haluan liittyä suureen joukkoon. Kiiruhdan ottamaan puolivälikuvat Ukko-Kolin huipulle. Yleensä en taimaa kuvan paikkaa millään lailla, vaan räpsäisen sen sieltä missä satun kuvanottohetkellä olemaan. Nyt - Kolin, karelianistien ja matkailuelinkeinon kunniaksi haluan kuitenkin ottaa ihan klassisen maisema-turistikuvan. Joudun pistämään juoksuksi viimeisen minuutin aikana... melko raskasta juosta kalliota ylös mahan kanssa! Vaikka läähätän hirveästi, päädyn huipulle oikealla kellonlyömällä. Mahtavaa. Hienot maisemat!

On kaunista, piru vie - olen jälleen iloinen, että meillä Suomessa on näitä järjettömän upeita kansallispuistoja. Olen kyllä kuullut, että Kolin kansallispuisto (perustettu v. 1991) ei ihan itsestään ole syntynyt , vaan suojelupäätöksen läpiajaminen vaati aika paljon ponnisteluja paikallisilta luonnonsuojeluihmisiltä. Olen jopa kuullut, että jotkut suojeluhankkeen keskeiset vaikuttajat olisivat saaneet nimettömiä tappouhkauksia... tiedä häntä... otan kuitenkin henkisesti lakin pois päästä nyt täällä Ukko-Kolilla seisoskellessani, heidän kunniakseen. Nämäkin paikat voisivat olla ilman yksilöiden periksiantamattomuutta ihan muussa käytössä kuin nykyisessä. Onneksi on olemassa kansallispuistosysteemi!

KÄVELY 2.11.09

Kolilla.

Herään jo aamulla seitsemältä mutta nuhjuan sisällä residenssin tiloissa miltei klo 16 asti, ja vasta sitten lähden ulos/kävelylle. Huomaan, että en ole oikein käsittänyt, mikä vuodenaika on meneillään... iltapäiväneljältä on jo melko hämärää. Ja nyt on käynyt myös niin, että siitä tavarakuormasta, jonka tänne mukanamme raahasimme, ovat tietenkin jääneet heijastimet pois. Aika paha juttu... Menen lähikauppaan ja kysyn aina-ystävälliseltä kaupan kassalta, että löytyykö heijastimia. Ei löydy. Kassan täti on oikein pahoillaan, luulen että molemmat näemme sielumme silmin miten minä liiskaudun pimeässä rekan alle isoine vatsoineni... no, ei auta. Täytyy kulkea kunnolla tien sivussa aina, kun se on mahdollista.

Koska vatsani alkaa tosiaan olla iso, eikä hapenottokykyni ole muutenkaan liian hyvä, en tänään rasita itseäni kävelemällä ylös Kolille, vaan suuntaan alas sataman suuntaan. On miltei täydellinen täysikuu, jännä miten hyvin se valaisee. Miten hienot varjot! On kylmähkö, hieno ilma, pikkiriikkisen jäätä maassa, ruohoissa ja puissa. Mahtavaa.

Otan puolivälivalokuvat aivan pilkkopimeässä. Niistä ei saa mitään selvää.... ottaessani kuvia kuulen outoa, atavistista ääntelyä tai mylvintää. Se kuuluu läheltä! Hiukset nousevat pystyyn ja maha ehtii muljahtaa kerran ympäri, ennen kuin tajuan, mistä on kyse. Pielinen jäätyy. Hitto, se on hurja ääni mitä järvet pitävät jäätyessään... Herättää kauhua, ihan oikeaa sellaista.

Kävelen koko neljä tuntia putkeen, välillä valokuvailen, löydän vanhan tienpohjan ja sillan... ei ota yhtään päähän. Luulen, että olen liikaa kävellyt yhdessä ja samassa kaupungissa, siksi viime aikoina kävelyt ovat ruvenneet tökkimään. Nyt, uudessa ympäristössä, olen taas intoa täynnä.

KÄVELY 30.10.09

Tänään kävelen kauppakeskukseen, kauppakeskuksessa ja kauppakeskuksesta. Neljä tuntia! Joista kaksi menee sisätiloissa. Siis kaupassa. Prismassa. Aivot sulaa, kun ajattelee, mihin ihminen voi aikaansa käyttää.

Olemme muuttamassa residenssiin Kolille ensi kuuksi, ja siksi menemme ostamaan oikein kunnon lastit ruokaa jne paikalliseen shoppinghelvettiin. Tunti pamahtaa tässä. Sitten mies lähtee autolla ostosten kanssa pois, ja minä jään kävelemään. Olen juuri ottamassa kuvaa ulkona, kun kameran pattereista loppuu virta. "Hyvä, että satun olemaan juuri tässä", ajattelen, "kipaisenpa takaisin Prismaan ja ostan uudet." Menen takaisin kauppaan. En malta kuitenkaan poistua pelkät patterit ostoskorissa, vaan harhailen ympäri hallia... ja löydän kaikkea mahtavaa. Product placement toimii jälleen? Vai onko se minun orgastinen haluni ostaa jotain, ihan mitä tahansa, sama se miten kamat on aseteltu? Kun tulen uudelleen ulos, kello näyttää että toinen tunti katosi jonnekin. Enkä minä edes muista, mitä tulin juuri äsken ostaneeksi. Jotain tarpeellista ja järkevää nyt kuitenkin.

Tallaan kotiin silmät kirvellen. Nyt niitä jalkapohjia muuten vasta särkeekin. Ekaa kertaa harmittaa, että minulla ei ole askelmittaria mukana. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta kilsaa sitä kahdessa tunnissta kaupassa kävelee. Ja verrata määrää ulkoilmakävelyyn, tai siis oikeaan kävelyyn. Hitto, olisiko pitänyt ostaa se mittari nyt kun kerran Prisman aarreaittaan sortui menemään?