Tänään kävelen kolmessa eri setissä: aamulla 45 minuutin happihyppely, iltapäivällä 2 h15 min pääkävely, ja illalla vielä tunnin unikävelyt. Näin saan rytmitetyksi päivää täällä metsän keskellä. Jos kävelee koko satsin kerralla, muun ajan nököttää sitten vähän turhan helposti sisätiloissa. Muuten hyvä systeemi, mutta jälleen kuvanottohetki on harmillisen pimeä. Vaikka kello ei vielä ole kuin viisitoista yli neljä... No, tykkylumi erottuu. Kävellessäni pohdin Walter Benjaminin ajatusta, jonka mukaan paikallinen katsoo paikkaa eri silmin kuin turisti. Itsestäänselvä asia, tietysti. Mutta missä kohtaa oma silmä muuttuu turistin silmästä paikalliseksi silmäksi? Milloin ihminen asettuu osaksi jotakin sosiaalista ympäristöä? Kuinka pitkä prosessi se on? Ja kuinka monta sosiaalista ympäristöä sitä loppujen lopuksi voi omata? Itse liehun jatkuvasti ympäri maata ja mannertakin.... Olen väsynyt sopeutumaan aina kulloiseenkin ympäristöön. Yritän kai välittömästi olla jotakin muuta kuin turisti, katsoa tarkkaavaisemmin silmin.
Tänään siis Kolilla, en täysin turistina tai ainakaan ensikertalaisena (koska olen viettänyt täällä viimeisen neljän vuoden aikana melko paljon aikaa: käynyt parikymmentä kertaa; vaeltanut, päiväretkeillyt, hiihtänyt, majaillut hotellissa, laavussa ja kodassa, käynyt syömässä ja kahveilla, istunut seminaareissa, ratsastanut islanninhevosilla, ihaillut maisemaa, ostanut ruokatarpeita mukaan paikallisesta kaupasta ja käynyt kiltisti katsomassa taidenäyttelyitäkin. Nyt asustelen tämän kuukauden) mutta en paikallisenakaan. Hetkellisenä osallistujana? Tarkkailijana? Äh, rasittava rooli... ehkä olisi parempi vetää tyhmän turistin asenteella? Piruako sitä tarvitsee aina joka paikkaan perehtyä... Tällaista se nyt sitten on, kun on valinnut tuon paikkasidonnaisen taiteen alakseen. Joutuu olemaan paikassa, paikoissa, vähän niin kuin tosissaan.
No niin. Benjaminin ajatuksen siivittämänä päätän etsiskellä epäpaikkoja, merkitsemättömiä polkuja ja sivuteitä - reittejä, jotka paikalliset tuntevat, mutta joita turistin silmä ei näe. Metsässä tosin on lunta, joten polkujen löytyminen on rajallista - lähinnä löydän sellaisia, joilla joku muukin on kulkenut lumentulon jälkeen. Hanki ei onneksi vielä ole niin syvää, etteikö ilman lumikenkiä tai suksia pääsisi kulkemaan.
Löydän muutamia sivuteitä, joita en ole aikaisemmin katsastanut. No, nyt käyn vilkaisemassa: kaikki johtavat taloille. Nättejä, ainakin osa. Nyt tosin kaikki on kyllä aivan fantastisen kaunista, koska lumi peittää maiseman satukirjakuvitusomaisesti.
Kuljen sattumalta polulle, jota paikallinen islanninhevostalli käyttää. Muistan reitin viime vuodelta, kun kävimme kokeilemassa maastoratsastusta kyseisellä tallilla. Polku on hirmuisen kaunis, ainakin näin talvella. Lumiset kuuset kaartuvat polun päälle, pään ylle, holvimaisesti. Vähän sellaista pyhyyden kokemustakin tai ainakin syvempää rauhaa voi reitillä olla kokevinaan - vaikka itse asiassa polku kulkee kyllä melko lailla autotien kupeessa. Hyvin valittu reitti.
Yht'äkkiä näen jäniksen. Se on aivan valkoinen! Eläinressukka pelästyy, kun kuulee minun lähestyvän, ja ampaisee salamana karkuun. Vau. Näin siis oikean villieläimen! Wild animal from Finland! Ja aamulla bongasin pari palokärkeä, tilhistä ja muista tunnistamattomista pikkulinnuista nyt puhumattakaan. Luontokokemuksia! Finland rules!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti