Pikavisiitillä Helsingissä. Täälläkin on satanut kovasti lunta. Aamulla on hyvin kaunista, mutta iltaa kohden pientareet likaantuvat ja lumi muuttuu lilliksi. Yäk. Tässä kohtaa vanha kunnon Pohjois-Karjala pesee eteläisemmän Suomen aivan täysin 6-0. Nykyiset talvet rannikolla ovat kertakaikkiaan aivan kauheita.Kävelen puoli kuuden aikaan Kalliossa, Brahen kentän luona. On jo pimeää. Katselen kadulta sisälle johonkiin toimistoon, joka sijaitsee katutasossa, kivijalassa. Entinen kauppa, oletan, siinä on isot liiketilatyyppiset ikkunat suoraan kadulle. Toimisto on tosi tyylikäs. Minä kun en enää asu täällä, niin osaan kyllä arvostaa sitä, miten meneviltä ja trendikkäiltä joidenkin ihmisten duunipaikat näyttävät. Enempi meikäläisen sukupolven estetiikkaa kuin mitä päivittäin (jälleen siellä) Pohjois-Karjalassa näen. Joten, kohta a: hieno mesta, toimistoksi.
Kello on kuitenkin tosiaan jo puoli kuusi illalla. Trendikkäästä toimistosta ei sitä huomaa: joka pöydän ääressä istuu joku. Jokaisen katse on suuntautunut ikiomaan näyttöön. Kehot eivät liiku. Kukaan ei tunnu näkevän mitään muuta kuin sen oman näyttönsä. Vaikka huone on täynnä porukkaa! Joten, kohta b: näyttää älyttömän spuukilta. Toimisto täynnä zombieita!
Johtopäätös: kiitos taivaan isä, että en enää ole töissä missään toimistossa. Kiitos tuhannesti, että voin elämässäni tehdä jotakin niin järjetöntä kuin kävellä 4 tuntia ja sitten kirjoittaa niistä (joskin pakko sanoa, että tämä ei nyt ole aivan ainoa asia, jota teen). Kiitos, että olen päässyt tuosta helvetin loukusta eroon. Ainakin toistaiseksi.
Sillä ei tuo kyllä kivalta tai kauhean inhimilliseltä ulospäin näytä - vaikka olisi hyvänkinnäköiset puitteet. Danten helvetin ensimmäinen piiri nykyaikaisena sovellutuksena, sanon minä! Paetkaa, ihmiset! Ajatelkaa sitä, miltä se niska-yläselkä -akseli tuntuu tänään, ja mitä on odotettavissa kymmenen vuoden sisään? Tai ajatelkaa sitä stressinhallintaanne! Luuletteko, että kaljallakäynti tai sähly auttaa loputtomasti? Ei se auta, kun kroppa alkaa pamahtelemaan istumisen seurauksena kymmenen vuoden päästä ... jos se nyt kestää niinkään pitkään.
Joo, musta on taas tullut tosiuskovainen. Nyt uskon liikkeeseen enemmän kuin mihinkään muuhun. Naurettavuuksiin asti, tietysti... Mutta kyllä mä silti luulen, että minun sukupolveni - 30+ -jengi - tulee vielä fyysisesti brakaamaan. Ei kenenkään kunto kestä loputonta, maanista työntekoa. Jota vielä tehdään kauhean stressihiki päällä. Ja lähinnä pelkästään näytön ääressä istuen.
Mutta mikä meidät pelastaisi? Sellaistahan se työntekeminen nykyään on, kaikkialla. Vaihtoehdot ovat vähissä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti