Kolilla.Herään jo aamulla seitsemältä mutta nuhjuan sisällä residenssin tiloissa miltei klo 16 asti, ja vasta sitten lähden ulos/kävelylle. Huomaan, että en ole oikein käsittänyt, mikä vuodenaika on meneillään... iltapäiväneljältä on jo melko hämärää. Ja nyt on käynyt myös niin, että siitä tavarakuormasta, jonka tänne mukanamme raahasimme, ovat tietenkin jääneet heijastimet pois. Aika paha juttu... Menen lähikauppaan ja kysyn aina-ystävälliseltä kaupan kassalta, että löytyykö heijastimia. Ei löydy. Kassan täti on oikein pahoillaan, luulen että molemmat näemme sielumme silmin miten minä liiskaudun pimeässä rekan alle isoine vatsoineni... no, ei auta. Täytyy kulkea kunnolla tien sivussa aina, kun se on mahdollista.
Koska vatsani alkaa tosiaan olla iso, eikä hapenottokykyni ole muutenkaan liian hyvä, en tänään rasita itseäni kävelemällä ylös Kolille, vaan suuntaan alas sataman suuntaan. On miltei täydellinen täysikuu, jännä miten hyvin se valaisee. Miten hienot varjot! On kylmähkö, hieno ilma, pikkiriikkisen jäätä maassa, ruohoissa ja puissa. Mahtavaa.
Otan puolivälivalokuvat aivan pilkkopimeässä. Niistä ei saa mitään selvää.... ottaessani kuvia kuulen outoa, atavistista ääntelyä tai mylvintää. Se kuuluu läheltä! Hiukset nousevat pystyyn ja maha ehtii muljahtaa kerran ympäri, ennen kuin tajuan, mistä on kyse. Pielinen jäätyy. Hitto, se on hurja ääni mitä järvet pitävät jäätyessään... Herättää kauhua, ihan oikeaa sellaista.
Kävelen koko neljä tuntia putkeen, välillä valokuvailen, löydän vanhan tienpohjan ja sillan... ei ota yhtään päähän. Luulen, että olen liikaa kävellyt yhdessä ja samassa kaupungissa, siksi viime aikoina kävelyt ovat ruvenneet tökkimään. Nyt, uudessa ympäristössä, olen taas intoa täynnä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti