Tänään minulla on niin paljon asioita hoidettavana, että lähden miehen kyydissä kaupunkiin. Kävelen tunnit alta pois aamupäivästä. On kiva katsella Joensuuta, jotenkin uusin silmin, kun tulee tuolta metsästä. Jos rupeaa kaupungin pienuus korpeamaan, niin yksi vaihtoehto on vaihtaa kylä vielä pienempään. Tepsii! Ja mitä pidempään metsässä on, sitä kaupungimmalta pikkukaupunkikin tuntuu. Eli, aina ei tarvitse lähteä Pariisiin.Päätän kiertää ne reitit, missä yleensä viihdyn. Suuntaan suoraan siis Pyhäselän rantaan, Vainonniemen huvilan lähettyville. On hieno ilma, välillä aurinkokin paistelee: hyvä kuvaussää.
Mietin kävellessäni maisemakokemusta ja ihmisen "oikeutta" tietynlaiseen maisemaan. Pyhäselkä on tänään todella hieno, aivan tyyni, päällä usvaa: se on kylmenemään, jäätymään päin. Upeita näkymiä.... vastaranta pilkottaa kylmän usvan takaa... Pohdin, voinko sanoa rakastavani Pyhäselkää? Vain sen kauneuden tai siltä saamieni esteettisten kokemusten takia...? Riittääkö se? Tottakai on banaalia sanoa, että rakastaa maisemaa, mutta jos nyt jollakin sanalla on kuvattava sitä, mitä Pyhäselänkin edessä tunnen, niin jossakin sentyyppisessä sektorissa kuin rakkaus sitä kuitenkin liikutaan.
Samalla, kun ihailen järveä, tiedostan, että se ei ole meri. Ja merihän on tietysti minun elementtini: olen Kotkasta kotoisin. Lisäksi se osa sukuani, johon identifioidun, on Suomenlahden itäisestä saaristosta. Olen meren tyttö, vaikken kyllä osaa oikein edes moottoria ajaa.
Mietin mummoani, joka syntyi saaressa, ja kuoli sairaalahuoneessa, josta oli upea näköala kauas merelle. Olen iloinen, että hän kuoli sillä puolen sairaalaa: meri oli hänelle selkeä, kiistämätön elementti, täysin ylitse muiden. Ei koskaan tarvinnut epäillä, rakastiko hän sitä maisemaa: kyllä, rakasti. Hän oli täysin sitoutunut mereen ja sukumme saareen. Kenties hän jollakin tavalla onnistui välittämään asenteensa eteenpäin, seuraaville sukupolville? No, kaikki kotkalaiset ovat kyllä merihulluja, joten pelkkää mummon perua tämä itsestäänselvä yhteys mereen ei minullakaan ole. Kotkassa meri on keskeinen osa kollektiivista alitajuntaa.
Joten täällä minä seison, hienon järven rannalla. Ja pohdin, pystynkö rakastamaan vettä, jos näen vastarannan. Jälleen, tänäänkin, tuskailen siis sitä, mille rannalle ja mihin maisemaan minä tässä maailmassa kuulun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti