Olen aina ajatellut, että pidempään kävellessä aivot alkavat aina väistämättä tuottaa jotakin uutta ajattelua. No niin, olen nyt osoittanut itse itselleni, että näin ei kaikissa tapauksissa ole. Näköjään tällainen pidempi ajanjakso, jolloin liikkuu paljon joka päivä, on rankka, vaikka ei pyrkisikään mitattaviin tuloksiin kunnon tai rasvaprosentin suhteen. Olen nyt noin kuukauden verran kävellyt arkisin päivittäin 4 h + tehnyt viikonloppuvaelluksia Kävelyn taide -projektin tiimoilla + käynyt pilates/jooga/tanssitunneilla kolme kertaa viikossa + olen siunattussa tilassa: Lopputulos - huomaan, että alan vähän väsyä...
Toisaalta, kiitos päivittäisen ulkoilun, olen viime aikoina nukkunut ihan hyvin. Kelvollisen levon eteen tekee kyllä melkein mitä tahansa: unettomuus on kauhea sairaus. Trust me.
Joten, tänään huomaan, että enpä tosiaankaan ajattele kävellessäni muuta kuin ajan kulumista. Käyhän tämä näinkin: henkinen nollausharjoitus? Ehkä se on työn eli sota-aiheisen käsikirjoituksen kirjoittamisen vastapainoksi ihan jees... tai ajattelenhan minä, eihän kukaan voi olla ajattelematta... mutta ajatukset soljuvat pään läpi nopeaan tahtiin... kaunis valo.... hienon värinen vesi... Himmailen, kuljen hitaasti, roikun rautatiesillalla ja otan valokuvia. Tänään on hieno kuvaussää.
Vaikka olen aina ollut kova kävelemään, en aikaisemmin muista kärsineeni asfaltin kipeyttämistä jaloista. Jalkapohja tuntuu aralta, polven takana jokin pieni lihas taitaa olla tulehtumaan päin. Pyrin kävelemään muualla kuin asfaltilla, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Joudun ehkä vielä ostamaan uudet lenkkarit ennen kuin tämä projekti on ohi.
Tällainen päivä: nyt ei syntynyt suurta filosofiaa, eikä edes perusangstia. En näe muuta kuin värit ja valot. Hyvä päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti