Vierumäen Urheiluopistolla, Teatterijohtaja-koulutuksessa. Olen melko sekaisin, sillä edellisenä yönä en saanut nukutuksi yhtään. Pääsen liikkeelle jälleen vasta pimeän aikaan, kun muut viettävät iltaa saunoen ja virvokkeita nautiskellen. Vaan minä se kierrän ympäri suomalaista harjumetsää. Sataakin. Vähän ennen kuin kävelyaika tulee täyteen, saan puhelun toiselta kurssilaiselta, Saschalta. He olivat yht'äkkiä huolestuneet, kun minua ei näkynyt. Söpöä.Vierumäki on visiitin arvoinen paikka. Valitettavasti siellä voi myös saada hyvän kokonaiskuvan suomalaisesta rakentamisesta viime vuosikymmeninä. Opiston ensimmäinen rakennus on kaunis funkkistötterö (kuten arkkitehdeillä on tapana sanoa). Se myös sijoittuu maastoon aivan satumaisen hienosti. Kaikki sen jälkeen rakennettu on esteettisesti enemmän tai vähemmän huh-huh -tasoa... Kaiken maailman tönöä on ripoteltu pitkin metsää, voi hyvänen aika... Ei voi kuin toivoa, että jonakin päivänä hyvin tämä kauhea kansallinen välinpitämättömyys rakennetun ympäristön esteettistä arvoa kohtaan katoaa. Vaikka se ei varmaan ihan helpolla, eikä ihan itsestään, katoa. Money talks - mitään muuta selitystä tälle ilmiölle ei voi olla.
Mutta - ilman toivoa ei ole elämää. Paremmat ajat ovat varmasti edessä tässäkin mielessä, ei rumuus tai välinpitämättömyys voi hallita forever. Siiheksi - onneksi täällä on sentään pimeää puolet vuodesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti