Tänään pääsen työpöydästäni eroon vasta klo 20. Sain Möhkön yksinäisen kuvakäsikirjoituksen ensimmäisen version valmiiksi - nyt voin pitää kirjoitustaukoa muutamia päiviä ja laittaa tekstin jakoon muille työryhmän jäsenille. Käsiksen ekan version valmistuminen on yleensä juhlava etappi, mutta tänä iltana olen lähinnä surumielinen. Olen liiaksi kiinni aiheessa; Jatkosodan viime vaiheissa, sotarikollisten teloituksissa - siinä tunnelmassa mitä kuvittelen eturintamalla loppukesästä 1944 vallinneen. Lähtiessäni kävelemään pimenevään kaupunkiin tunnen siis väsymystä, murhetta, lapsenkaltaista pelkoakin. Ajattelen, miten kovaa elämä oli sota-aikana, tunnen oloni tyhjäksi ja syylliseksikin koska elän verrattain helppoa aikaa, olen hyväosainen (tosin meidän kaikkien nykyajan suomalaisten kannattanee koputtaa puuta, koska tietenkin ajat voivat muuttua). Pelkään nurkkien takaa kuuluvia ripsahduksia. Tänään en ole erityisen reipas, en.
Mutta jälleen liikkuminen poistaa pahat ajatukset mielestä. Noin tunnin päästä huomaan virkistyväni, olevani valmis kelaamaan muita asioita kuin Pietikäisen teloitusta elokuussa 1944. Soitan miehelleni ja juttelen hänen kanssaan, kävellessäni, toisen tunnin. Puhumme sotajutut halki, sitten arkiasiat.
On se vaan niin hienoa, niin mukavaa, olla olemassa, elää ilman oikeasti pelottavia asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti