Tänään se tapahtuu: ensilumi sataa. Menee aikansa, ennen kuin ymmärrän, mitä se valkoinen hile, joka leijuu katulamppujen valokiilassa, oikein on. Jännä yhdistelmä: puissa on vielä lehdet - osin vihreitäkin, ja lunta tulee. Maa on niin lämmin, että kestää aikansa, ennen kuin lumi kinostuu tien päälle eikä heti sula. Aamulla lunta on monta senttiä. Tänään minulla on päälläni toppatakki ja -housut. Silti on kylmä. Aviomies on kotona kipeänä. Aika moni on sairastunut, kun tänä vuonna siirryttiin suoraan suurin piirtein keskikesästä keskitalveen. Itsellänikin on vähän huono olo, aivan kuin illalliseksi syöty lohi kiertäisi sisuksissa. Harkitsen jo kävelyn lopettamista kesken, mutta päädyn kuitenkin kävelemään täydet neljä tuntia. Olen vähän väsynytkin, tuntuu että ei tässä jokapäiväisessä kuljeskelussa tosiaankaan ole mitään tolkkua. Ajatukset kiertävät aina samaa kehää (esteettinen ympäristö - somaattinen kokemus -sektoreilla); ja olen täysin kyllästynyt koko kelaan. Tämän proggiksen jälkeen en kyllä katso enkä pohdi yhtään ainutta tiilitalolähiötä. Tekisi mieli mennä kesken kotiin siksikin, että ei jaksa kelata tyhjää joka helkkarin ilta.
Otettuani puolivälikuvat käännyn kotia kohti ja reipastun. Alan ajatella päivällä kirjoittamaani konferenssipuhetta (olen lähdössä viikonlopuksi Italiaan, Parmaan, esitelmöimään - nyt on jo kiire rykäistä teksti kasaan). Yht' äkkiä keksin, miten rakennan puheen alun. Sitten keksin, mihin on hyvä lopettaa - kirjoitan päässäni valmiita lauseita. Sitten käyn miettimään ensi marrraskuista residenssijaksoani Kolilla - ja yht'äkkiä keksin, mitä haluan siellä tehdä. Sekin ajatus tuntuu aivan valmiilta. Hemmetti - ei minulla ollut mitään päämäärää pohtia puolenyön aikaan Joensuun pimeillä kaduilla mitään duunijuttuja - mutta tuntuu, kun alitajunta alkaisi syöttää minulle informaatiota: tee näin ja näin.
Rajua. Se toimii... sittenkin. Pitää vain mennä väsymyksen, vitutuksen, kyllästymisen - toisin sanoen itsensä - yli. Tepastelen kotiin tyytyväisenä, enää en ole viluinen tai huonovointinen enkä kiirehdi ulkoa pois.
Ohittaessani talomme pohjakerroksen huomioin, että alakerran setä on mennyt nukkumaan: telkkari ei enää valaise asuntoa. Tunnen oloni turvalliseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti