Tänään on ensimmäinen arkipäivä syysaikaa. Kellot siirrettiin eilen. Nyt tilanne on taas se, että päivällä ei ehdi kissaa sanoa, ennen kuin on taas yö.Tänään oli myös Möhkön Yksinäisen viimeinen treenipäivä. Huomenna äänitetään. Minun osuuteni alkaa olla ohitse ja näyttelijän on otettava teos haltuunsa. On aika jännä juttu, miten ohjaajan työprosessi menee, varsinkin silloin, kun on itse kirjoittanut tekstin. Kirjoitusvaiheessa henkilöt ovat kauhean lähellä itseä, ne kulkevat mukana sinne minne menet. Ohjaaminen on enemmänkin sitten luopumista... ehkä ohjaaja on niin kuin doula, synnytysavustaja? Jonka tehtävänä on enää olla tukena synnytyksessä. Ja pitää itsensä kurissa, olla menemättä toisen tuskiin mukaan.
Niin, ehkä minä olen sellainen ohjaaja. Tai ainakin haluaisin olla. Tai sitten minulla on nämä synnytysasiat tulossa päällimmäisiksi.
Ihmeellinen syksy, kerta kaikkiaan. Ajattelin, että tämän kävelyproggiksen tiimoilta tekisin jotain kivaa, vaikka rekonstruktioita kuuluisista kävelyistä. Mutta ei todellakaan. Minulle tämäkään ei ollut erityisen helppo projekti, olen kävellyt pitkin syksyä yhden aikaa sitten Ilomantsissa teloitetun hepun kanssa. Ajatellut kuolemaa, käynyt kuolemaa läpi. Ja illat sen kun pitenevät. Eipä tosiaan tullut mitenkään liian valoisa tästäkään proggiksesta. Mutta siitä tuli se, mikä tuli. Raskas. Parempi niin.
Toisaalta, kuten sanottu, tunnen, että olen jo päästänyt Pietikäisestä irti. Tänään hän on jo enemmän näyttelijän asia kuin minun - näyttelijänhän on näyteltävä häntä, käytävä sama prosessi omalla tyylillään läpi. Kohta teksti on äänitetty, sitten kuvamateriaali valmis, sitten tulee äänimaisema... sitten lopullinen ohjelmointi iPod-laitteeseen... sitten tiedotus-jne hässäkät, koeyleisö, yleisö... Kaikessa tässä olen jollakin tavalla mukana, mutta ohjaajana, doulana, en sinä joka synnyttää. Ja jokainen vaihe vie minua kauemmaksi siitä tekstistä, jonka kirjoitin, siitä kuolleesta sotilaasta, jonka olen kuvitellut. Kauhean nopeasti sitä joutuu elämässä luopumaan kaikesta, minkä kanssa on ollut tekemisissä. Lopulta Möhkön Yksinäinen on minulle vain yksi juttu, jonka olen joskus tehnyt. Monien joukossa.
Mutta. Tämä kävelyproggis on todellakin edelleen kesken. Jos jokin niin se on kyllä aivan konkreettista. Jalkapohjanikin ovat tietoisia asiasta. Ei ole mitään työryhmää, joka jatkaisi tästä, ja minä vain doulailisin, seuraisin sivusta hiukan kannustaen.
Tänään minulla on aivan tolkuton päänsärky, kun lähden liikkeelle. Käyn pilatestunnilla kävelyn välissä, mutta se ei auta. En myöskään pääse heti liikkeelle, sillä kaksi naista tulee kertomaan minulle synnytysjuttuja. Jälleen minusta tuntuu, että ihmisten kiihkeys kertoa lapsijuttujaan odottavalle äidille paljastaa jotakin hirveän merkittävää siitä todellisuudesta, jossa elämme. Eikö tämäntyyppiselle puheelle tosiaankaan ole tilaa työorioituneessa ja suorituskeskeisessä maailmassa? Minä kuuntelisin mielelläni.... minua kiinnostaa kyllä... mutta on niin paha olla, päätä särkee niin paljon että ihan kohta oksennan... horjun naisten välissä sanomatta mitään.
Kävelen pilateksen jälkeen pari tuntia. On syksyistä, muutama plusaste, kosteaa, sumuista. Hyvä sää päänsärkyiselle. Kipu käy hellittämään, melkein lakkaa. Kun pääsen kotiin, liedellä odottaa keitto. Keitttiön pöydällä palaa kynttilä. Mies ja kissa nukkuvat. Tällaista elämää.
Tänään ennen kävelyä laskin, että jäljellä on 5 viikkoa, eli 25 päivää, eli 100 kävelytuntia. Motivoin itseäni ensimmäistä kertaa kalorimäärillä: varmaankin voin olettaa, että tunnissa palaa 150 kaloria. Yhteensä 15 000 kaloria. Tosi paljon!
Mutta ehkä se tarkoittaa sitä, että kun proggis on ohi, pamahdan heti kauhean lihavaksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti