Olen aivan puulla päähän lyöty. Viikonloppu konferenssissa, edellinen päivä (maanantai) lentokoneissa, huonosti nukuttuja öitä, ja kaiken päälle aika timakasti mahaa potkiva vauva. Apua. En jaksa enää. Kiukuttelen kotona minkä ehdin - muuta en sitten ehdikkään tekemään, kun olen kaiket illat kävelyllä. Aviomies saa nykyään hoitaa meillä kaiken, kun rouvalla on tällainen taideproggis. Hei, nyt alkaa ottaa jo päähän. Haluan kotiin. Joo, on kivaa kävellä, on rauhallista, ai onpas täällä aika paljon lenkkeilijöitä vaikka onkin jo ihan pimeää, mielenkiintoista että Joensuussa ihmiset uskaltavat juosta pimeällä pururadalla, yksinkin... Yritän terhakkaasti tehdä jotain huomioita ympäröivästä todellisuudesta. Tsempata. Vaikka oikeasti haluaisin nyt levätä tai sitten purkaa kiukkua johonkin. Tänään kaikki on ärsyttävää. Tänään ei huvita.Tänään odotan sitä, että tämä proggis on ohi ja voin tehdä jotain muutakin elämässäni kuin kävellä.
Vaikka niinhän siinä varmasti loppujen lopuksi käy, että aika kultaa nämäkin muistot ja tulevaisuudessa kiukuttelen sitten siitä, kun mulla ei enää ole aikaa kävellä joka päivä. Että oli se niin hienoa, kun joka ilta pääsi ulos raikkaaseen ilmaan, jne jne.
Koskaan ei ole hyvä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti