Voi perkele kun on kiire. Elämä menee ihan minuuttiaikataululla, teen töitä tosi myöhään, käyn äkkiä kotona syömässä, sitten yön selkään kävelemään.... aina tätä samaa... Olen huomenissa lähdössä Parmaan, Italiaan, konferenssiin... esitelmäni hiomiseen on mennyt rutosti aikaa... en vieläkään ole ihan tyytyväinen siihen... Lisäksi Möhkön Yksinäisen treenit ovat käynnissä... ohjaaminen vie tietysti aikaa ja energiaa, käsis vaatii vielä vähän viilaamista... Joten, olisi kiva tehdä joskus töiden jälkeen jotain muutakin kuin mennä kävelylle - keksisin nopeasti aika monta kivaa tapaa viettää ilta, vaikkapa kissan silittely... Mutta mutta... täällä taas ollaan, jalkaa toisen eteen vaan. No, omapa oli tämäkin idea. Mitä sitä nyt enää itkemään.
En tunne minkäänlaista kulkemisen iloa, kävelen vain, suoritan aikaa alta pois. Hermostuttaa se huominen matka, en varmaankaan ehdi aamulla kävellä tuntejani, tulee taas taukoa. Kaikenlaista pitäisi vielä ehtiä tehdäkin, ennen kuin istun koneeseen puolenpäivän maissa... en ole kovinkaan läsnä hetkessä enkä tilassa tällä kertaa, kelaan vain tulevien päivien ohjelmaa. No, kuun lopussa pitäisi hellittää... Ja marraskuun lopulla viimeistään, kai, kun jään äitiyslomalle....
Käännyttyäni kotia kohti puolivälikuvien jälkeen, joskus klo 23 maissa, kuulen yht'äkkiä, miten kurjet huutavat pimeässä, Pielisjoen toisella rannalla. Menen rannalle, pois katulamppujen katveesta, kuuntelemaan. Mieletön ääni. Mieletön fiilis... Toisaalta pelkään tai arastelen vähän, seisoskella nyt yksin täällä pimeässä kaislikossa... toisaalta tiedän, että tätäkään hetkeä ei rahalla osteta. Kaunista. Seesteistä. Epätavallista.
Taas joudun toteamaan, että kannattipa lähteä, ulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti