Viimeinen kävely! Outoa ja juhlavaa. Outoa, että on juhlavaa.
Huomenna jään äitiyslomalle. En kyllä tiedä, miten sillä ollaan.
Mitä siis ajattelen tänään, viimeisellä kävelylläni? Haluan käydä kiertämässä niitä paikkoja, joissa olen erityisesti viihtynyt proggiksen aikana. Kierrän Pyhäselän rantaa. Lähden luterilaiselta kirkolta Jokiasemalle ja sieltä kaartelen kohti Noljakkaa. On pimeää, lämmintä, rauhallista. Mieli lepää. Tällainen ympäristö on ihmiselle hyväksi.
Olen iloinen siitä, että ei tarvitse pelätä, vaikka kuljenkin pimeässä puistossa keskellä kaupunkia. Vantaalla en varmaankaan uskaltaisi pimeän aikaan mihinkään kaupunkimetsikköön lähteä. Mutta täällä tuntuu seesteiseltä. Ja turvallisenoloisia lenkkeilijöitäkin riittää - en ole ainut, joka nautiskelee Pyhäselän rannan pururadoista tänäkin iltana.
Kulkiessani mietin sitä, mitä monet ovat viime aikoina sanoneet minulle: lapsi muuttaa koko elämän. Tiesinkin sen jo, mutta silti ajatus totaalisesen muutoksen mahdollisuudesta tuntuu nyt aivan erityisen hyvältä. Mikään ei olisi niin hienoa, kuin jos omassa elämässä tapahtuisi täydellinen mullistus. Ja että muutos ei tulisi päättämällä, älyn kautta. Älyn varassa tehdyt muutokset eivät aina tuo onnea tullessaan.
Niin. Tämä on nyt viimeinen kävely. Päätän sen työhuoneeni pihalle. Nostalginen ja outo olo - miten ihmeessä nyt voisin muka lopettaa päivittäiset kävelyni tähän? Juurihan olen vasta aloittanut... Miksi luopuisin tästä tavasta?
Nämä päivittäiset neljän tunnin kävelyt ovat osaltaan muuttaneet minua. Mutta sellaisella tavalla, jota on hankala artikuloida. Joka tapauksessa, minulla on sumuinen tunne siitä, että olen muutunut - asia, jota en ensimmäiselle kävelylle lähtiessäni millään lailla osannut ennakoida.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti