Aloitin kävelemisen elokuussa. Loppukesästä. Välissä ehti jo olla talvi, mutta nyt olemme jälleen syksyssä. Onko mitään muuta muutosta ollut, kuin säätilan mukanaan tuomat? Tapahtuiko minulle itselleni mitään, vai menikö homma vain lenkkeilyn puolelle? Paraniko se elämänlaatu?
Tunnen itseni vähän typeräksikin, koska koen, että (arki)päivittäiset neljän tunnin kävelyt ovat muokanneet elämääni huomattavasti. Tämän täytyy olla huuhaata, skeptinen pääni sanoo, ei kai nyt pelkkä köpöttely voi noin paljon muuttaa kenekään elämää? Minä nimittäin koen, että elän melkein uutta aikakautta elämässäni. Ehkä se liittyy myös vauvan odottamiseen... mutta minusta tuntuu kyllä, että jos olisin istunut päivittäin nämä neljä tuntia eri koneiden äärellä kävelemisen sijasta (kuten normaali-ihminen nykyään tekee) niin raskaudesta huolimatta muutos olisi ollut pienempi.
Voin kai sanoa, että olen onnellisempi. Olen itse asiassa hyvin onnellinen ihminen. Olen kiitollinen ja onnellinen siitä, että voin tai uskallan viettää päivittäin runsaasti aikaa täysin hyödyttömän, kannattamattoman ja tuottamattoman puuhastelun parissa. Ei niin, ettenkö ison mahani kanssa jo kaipaisi sitä hetkeä, jolloin voin taas vetää juoksulenkkarit jalkaan tai lähteä tanssitunnille. Sitten minä vasta onnellinen olenkin! Mutta kävelemisen tuottama onni ei ole pelkästään fyysisen rasituksen huumaa. Käveleminen on niin monenlaista. Siinä voi vetää pulssin korkealle ja rääkätä itseään, jos tahtoo. Kävelemällä voi toisaalta myös vain fiilistellä, vetää keskisykkeillä vaikka kuinka pitkään, vaeltaa, nauttia maisemista, keskustellakin. Ja sen lisäksi - tämän olen oikeastaan hoksannut vasta tänä syksynä - kävelemällä voi myös rauhoittaa itseään. Edetä oikein hitaasti. Keskittyä askeltamaan ja olemaan hetkessä. Ei huono havainto unihäiriöiselle: hidas kävelylenkki illalla näyttäisi tuovan hyvän unen.
Nyt, kun on pimeää, sateista ja viluista, harva lähtee ulos kävelylle tai juoksemaan. Ehkä kannattaisi. Olen huomannut, että itse olen vähemmän nuutunut kuin moni tuntuu olevan. Olen hyvin hapettunut. Päivittäisen ulkoilun avulla selättää talviuupumuksen ja kaamosmasennuksen aika pienellä vaivalla.
Mutta, edellisten lisäksi, koen olevani onnellinen myös syvemmällä kuin fyysisellä tavalla. Ehkä pystyn kävelemään itseni täydelliseen stressinhallintaan. Jonakin päivänä.
Mitä vielä. Syksyn aikana elämässäni tapahtui iso, konkreettinen muutos, jota en millään tavalla ollut ennakoinnut. Ryhdyin nimittäin vähähiilihydraattiselle ruokavaliolle. Tämä oli ensimmäinen kerta koko elämäni aikana, että päätös kokeilla jotakin ruokavaliota tuli itsestään. Toki, kuulin tuttavaltani Saschalta, miten hän oli laihtunut paljon ja elämänlaatu parantunut ko. ruokavalion ansioista - jolloin minäkin päätin, että miksen voisi kokeilla - mutta tällä kertaa tarkoituksenani ei ollut laihduttaa (tietenkään, olenhan raskaana) ... vaan minulle tuli vain sellainen olo, että nyt on kyllä varmaan se oikea hetki luopua huonosta ravinnosta. Hiilarit ovat siis aika tavalla jääneet (joskin matkoillani olen niitä syönyt. Vaikeaa välttää niitä Italiassa). Ehkä tämä on hörhökamaa, mutta uskon, että kutsu tähän ruokavaliosaneeraukseen tuli tällä kertaa kehosta eikä aivoista. Kehoni on ollut sen verran kovilla - kuitenkin, vaikka kävely on iisiä liikuntaa - että se ei enää toimi jos mätän suuhuni pelkkää pastaa ja leipää.
Mitä sitten tapahtui? Makeanhimot ovat jääneet pois. En ole iltapäivisin väsynyt. Kahviakaan en tarvitse entiseen malliin. Eikä ikinä ole sellainen uupunut ja ahdettu olo, kuin hiilariaterian jälkeen usein tuppaa olemaan. Vaikka edelleenkin olen kyllä kova syömään. Tälläkin tasolla voin siis hyvin. Ja, ainiin, en ole pamahtanut kauheaksi läskiksi vaikka olenkin raskaana. Vihkisormuskaan ei kiristä eivätkä kengät ole käyneet pieniksi. Joten tässäkin mielessä kannatti lähteä kävelylle.
Ruoka, lepo, liikunta. No niin, olen siis kävellyt itseni perusasioiden äärelle. Näin ne aivotkin toimivat paremmin. En voi muuta kuin luottaa siihen. Olen tänä syksynä kirjoittanut erityisen paljon - blogeja, Möhkön yksinäinen -näytelmän, lisensiaattitutkimusta. Vaikka olen kävellyt järjettömän monta tuntia päivittäin, aika on silti riittänyt kaikkeen tähän.
Yhden tunnin repiminen liikuntaan joka päivä tuntuu minusta muuten nyt aivan vaivattomalta. Ei niin kiireinen voi olla, että ei saisi yhtä tuntia irrotettua. Jos on niin kova kiire ihan ihan oikeasti, niin silloin kannattaa jo tehdä jotain.
Minulla nimittäin aikaisemmin oli niin kiire. Pari vuotta tein kymmenen-, usein kaksitoista- joskus neljätoistatuntista työpäivää. Viikonloput matkustin joko kotiin (työpaikka oli Helsingissä) tai työmatkoille ulkomaille. Seuraus: Unihäiriöt. Mun oli oikeastaan ihan pakkokin saada sellainen elämäntilanne, jossa voin vain kävellä, kirjoitella ja kasvatella mahaa. Jos olisin jatkanut työelämän eturintamalla pidempään, olisi ehkä tarvittu tuhdimmat tropit. Että olisin parantunut. Nyt uskon, että kävelymeditaatio riittää.
En oikein uskalla ajatella tätä loppuun; ajatus tuntuu niin mahdottomalta toteuttaa tässä maailmassa... En enää koskaan en milloinkaan halua viettää päiviäni kroppa jumittaen tietokoneen äärellä (siis pelkästään, olenhan nytkin tietokoneen äärellä). Kyllä: haluan kävellä jatkossakin. Haluan kyllä tehdä luovaa työtä. Mutta täytyy olla olemassa jokin keino, että työ todellakin pysyy luovana, eikä tuhoavana.
On vain keksittävä, kuinka pärjätä nykymaailmassa MUTTA vaihtoehtoisella tavalla. On luotava urbaani kävelemisen elämäntyyli!
Se taitaa olla uuden blogin aihe, ei tämän.
Kiitos hienosta syksystä, kaikille, kaikelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti